Juna vie minun vauvani

Ai niitä pieniä etappeja, joita odotin pikkulapsivuosien myrskyn silmässä. Sitä ensimmäistä kiinteän ruuan lusikallista, ensimmäistä lausetta, vaippojen pois jääntiä ja turvavyön kiinnittämistä itse. Jokainen etappi ansaitsi suuret aplodit ja vei minua kohti mitä? Kohti tätä poskea pitkin vierivää kyyneltä, jonka vuodatan juna-asemalla vauvojeni lähtiessä matkalle ilman minua. Juna lähtee aivan liian nopeasti ja kuljettaa kohtuni hedelmät yli kuudensadan kilometrin päähän lomalle mummulaan. Tämän piti olla helpotus ja yksi suurimpia etappeja. En kuitenkaan kuule suuren yleisön aplodeja sisimmässäni. Mitä on oikein tapahtunut?

Kyllähän minulle sanottiin, että pikkulapsiajasta tulee nauttia, sillä lapset kasvavat nopeasti. En vain osannut sisäistää sitä silloin, kun neljä alle kuusivuotiasta pikkuihmistä valvottivat minua ympärivuorokautisesti ja veivät minut leikkipuistojen ja neuvoloiden lisäksi äärirajoille. Oli pakko elää etapeissa. Tulevaisuus ja toivo oli liian usein lasten kasvamisessa.

Juna-asemalla vuodatetuista kyynelistä huolimatta en haluaisi kuitenkaan palata ajassa hetkeäkään taakse päin. En totta totisesti haluaisi enää puristautua kiinnittämään neljiä turvavöitä auton ahtaaseen takaosastoon ja jättää alati haurastuvaa ihoani turvavyön kiinnikkeiden väliin. En haluaisi pidätellä kirosanoja ja laulaa vuodenaikalaulua, jotta autossa olisi hetken hiljaisuus. Sitä en enää haluaisi.

Mutta yhtäkkiä en odota enää yhtään etappia, enkä lasten kasvamista. Jos voisin, pysäyttäisin ajan hetkeksi tähän. Voisinko lukita nämä seitsemän-, yhdeksän-, yksintoista-, ja kolmetoistavuotiaat lapset joksikin aikaa asemiinsa? Tällainen äidin rooli sopii minulle hyvin. Olen yhtäkkiä jotain muutakin kuin kohtu, maitorinnat, räkäliina, pyllyn pesijä ja syöttäjä. Olen juna-asemalla seisova saattaja.

Tiedän, etteivät kaikki vanhemmat ajattele näin. Toisten perheiden pikkulapsiaika on voinut olla helppo. Joissakin perheissä haasteet ovat alkaneet vasta paljon myöhemmin. Joku saattaa ikävöidä imetystä tai pikkupyllyjen pesua. Meillä nyt vain oli aivan järkyttävän rankkaa. Ja totta kai olemme saaneet kuulla monta kertaa: ”Itsehän te ne lapset halusitte.” Niin, kyllä me halusimme.

Vuosia sitten junan liikahtaessa eteen päin istuin itse kyydissä ja vuodatin kyyneliä helpotuksesta. Itkin onnesta, kun sain ottaa etäisyyttä kotipesääni. Yhtäkkiä kotipesäni vanhimmat vauvat vain ottavat ja lähtevät. Heittävät kassin olalleen ja nousevat junaan. Juna lähtee, ja minä jään. Helpotukseen sekoittuu haikeus, joka paljastaa minulle kaiken.

He todellakin kasvavat ja tulevat lähtemään vielä monta kertaa.

 

Ihana vai kamala harrastusarki?

 

Harrastin lapsena pianonsoittoa, rumpujen soittoa, kanteleen soittoa, telinevoimistelua, ensiapukerhoa, jalkapalloa, balettia, muskaria, pyhäkoulua, Han Moo Doa, sulkapalloa ja kaninäyttelyitä. Lisäksi olin musiikkiluokalla, jossa lauloin sekä klassisessa että pop-tyylisessä kuorossa, esiinnyin lukuisissa kuoroesityksissä ja kiersin tiernapoikakeikoilla Herodeksena. Harrastin myös näyttelemistä, ja ”näyttelijän urani” huipentui, kun esitin päähenkilön äitiä musikaalissa Häräntappoase.

Koulun ja harrastusten isäksi hoidin vapaa-ajalla tuttavaperheen lapsia, olin kaupan ja kioskin myyjänä ja kiersin laulamassa kaupoissa. Kuljin myös äitini mukana päiväkodin tapahtumissa jänikseen tai johonkin muuhun hahmoon pukeutuneena.

Olin vanhempieni mukana myös heidän harrastuksissaan. Isäni oli voimannostaja ja himourheilija. Molemmat vanhempani harrastivat sekä kesä- että talvipurjelautailua ja varjoliitoa. Isäni opiskeli varjoliitokouluttajaksi, ja vietin paljon aikaa tuntureissa, vuoristoissa, lentokentän reunalla, rannalla ja jäällä.

Telinevoimistelusta minulle jäi mieleen ensimmäinen hikipisarani, joka valui kesken kyykkyhyppyjen ohimoani pitkin. En voinut uskoa, että olin onnistunut tuottamaan ensimmäisen oikean suolaisen hikipisaran. Loppujen lopuksi kehostani ulos puristunut  pieni erite oli telinevoimistelua kiinnostavampi. Olin ylittänyt itseni ja lopetin harrastuksen.

Han Moo Doa halusin harrastaa, koska se kuulosti mielenkiintoiselta ja erilaiselta liikuntalajilta. Sitä se totisesti olikin. En ehtinyt keskittyä yhteenkään hikipisaraan, kun ninjan näköinen opettaja käski minun hypätä ”kaatuvaan kissaan” tai muuhun liikesarjaan patjaa vasten. Kehittymässä olleet rintarauhaseni huusivat armoa, ja minä esitin urheaa. Kävin aloittamani Han Moo Do kurssin kuuliaisesti loppuun saakka, ja tärkeimpinä taitoina mieleeni jäivät itsepuolustustaidot.

Soitin pianoa musiikkiopistossa kymmenen vuotta. Kurja myöntää, mutta siinä kohtaa vanhempieni rahat menivät kyllä hukkaan. Inhosin klassisia pianokappaleita. Musiikkiopistossa ei saanut harjoitella vapaata säestystä, josta pidin. Jokaviikkoiset pianotunnit ahdistivat minua, esityksistä ja tasokokeista puhumattakaan.

Kaiken lisäksi piano-opettajani oli alkoholisti, joka häipyi aina kesken soittotunnin ulos tupakalle. Hän haisi vanhalle viinalle ja tuoreelle tupakalle, ja minun kävi häntä sääliksi. En raaskinut lopettaa pianonsoittoa kesken, ettei pianon opettaja luulisi sen johtuvan hänestä.

Kaikista eniten minulle antoivat sellaiset harrastukset, joista pidin. Harrastukset, jotka saivat minut innostumaan, ja joita odotin. Tällainen  mukava harrastus oli muun muassa ensiapukerho. Rakastin lavastaa onnettomuuksia ja auttaa ”haavoittuneita” kerhokavereitani. Ensiapukerhon taidot ovat yhä edelleen mielessäni.

En ymmärtänyt lapsena, enkä vielä nuorenakaan, ettei minun ole pakko harrastaa mitään sellaista, mikä saa minut väsymään. Muistan, kuinka katselin uutta viikkokalenteriani ja mietin, miten ihmeessä jaksan tulevan viikon merkityt tapahtumat. Tuntui siltä, että jo pelkästään koulunkäynnissä olisi ollut minulle tarpeeksi.

Aktiivisesta ja väsyttävästä harrastushistoriastani huolimatta olen vienyt omia lapsiani kitaratunnille, viulutunnille, haitaritunnille, tanssitunnille, jalkapalloon, muskariin, käsityöleirille ja partioon. Huohotin harrastusarkeamme eteen päin, kunnes huomasin, ettei meillä ole yhtään vapaata arki-iltaa.

Lapset alkoivat väsyä, eivätkä aluksi mukavilta tuntuneet harrastukset olleet lopulta enää kenenkään etu. Kun sairastuin, arki oli mietittävä kokonaan uusiksi. Karsimme arjestamme pois kaikki ne harrastukset, jotka eivät olleet lapsille mieluisia.

Karsinnan jälkeen lasten harrastuksiksi jäivät partio, jalkapallo ja kitaransoitto. Arkemme rauhoittui, ja jatkuva ”iltaralli” loppui. Kunpa olisin tajunnut tämän arjen hallinnan yksinkertaisuuden jo aiemmin. Harrastusten täytyy tuoda pelkkää iloa, eikä kiristää perheenjäsenten hermoja.

Olen kuullut sanottavan, että mieluisan harrastuksen tunnistaa siitä, kun lapsi puhuu harrastuksestaan vapaa-ajallaan. Sama pätee varmasti myös aikuisiin. Työssä, koulussa ja kotitöissä riittää kyllä velvoitteita.

En halua enää juosta kalenterimerkinnästä toiseen. Minä hallitsen arkea, eikä arki minua. Jokaisesta päivästä täytyy löytyä lepoa ja jopa tylsää paikallaan oloa koko perheelle.

 

 

Neljä kertaa imetys

”Ai että se maistuu makkeelta tuolta nahkapussista se maito.”, mummuni tapasi sanoa, kun imetin vauvojani. Koin imetyksen riemun ja tuskan peräti neljä kertaa. Nyt nahkapussini roikkuvat levollisina. Ne ovat päässeet eläkkeelle tehdashommistaan.

Ydinongelmani imetyksissäni oli maidon riittämättömyys. Oli turhauttavaa kuulla, että maito lisääntyy sitä mukaa, kun vauva imee rintaa. Minun maitotehtaani toimitusajat olivat pitkiä, ja vauvani huusivat nälkäänsä. En tiennyt vielä tuolloin, että aivolisäkkeessäni, maitohormonin tuotantokeskuksessa, majaili kasvain. Se kasvoi yhtä aikaa rintaa imevien vauvojeni kanssa. Ei ihme, kun nahkapussini eivät kokeneet suurta maidon nousua tai paidan rinnuksen kastelevaa herumista.

Ensimmäinen imetystaipaleeni kesti kutakuinkin kaksi kuukautta. Noudatin kaikkia mahdollisia imetysneuvoja, ja minulle vakuutettiin, että maidon riittämättömyys on oikeastaan lähes mahdotonta. Ihmettelin nälkäiseltä tuntuvaa kiukkuista vauvaa, mutta istuin ja imetin kuuliaisesti. Olin kuullut vauvan tiheän imemisen kausista ja ajattelin, että vuorokauden ympäri kestävä imetys kuuluisi normaaliin vauva-aikaan.

Terveydenhoitajan vaaka kertoi kuitenkin totuuden. Vauvan paino oli laskenut. Hän ei ollut saanut riittävästi maitoa. Olin vihainen kaikille niille, jotka vakuuttivat minulle, että maito riittää aivan varmasti. Kuuntelin enemmän muita ihmisiä kuin nälkäänsä huutavaa lastani.

Nelikiloisena syntynyt esikoinen oli totta tosiaan nälkäinen. Ja kun hän pääsi lisämaidon makuun, nahkapussini suorastaan puistattivat häntä. Hänestä tuli tyytyväinen pullovauva, ja minusta levollinen äiti.

Kaksi vuotta myöhemmin halusin vain yhtä asiaa: imettää lastani pitkään. Halusin onnistua. Halusin olla niin kuin muut äidit. Halusin näyttää, että minunkin rintani pystyvät tekemään tärkeän työnsä.

Toista vauvaa vaivasi esikoistaan pahempi keltaisuus. Hän oli veltto kuin makaroni, eikä imenyt alkuunkaan rintaani. Kerta toisensa jälkeen toistuvat valohoidot ja lasten osastolle joutuminen eivät jouduttaneet maidon nousua.

Minä en luovuttanut. Imetin, imetin ja imetin. Imetin niin paljon, että molempiin rintoihini tuli pahat hilseilevät ihottumat, joista laborantti rapsutteli näytettä puisella lastalla. Makasin nahkaisella näytteenottotuolilla loisteputkien lämmittäessä paljaita rintojani ja mietin, mikä on onnistuneen imetyksen hinta.

Toisen vauvani kohdalla selvisin rinnalla ja pienellä lisämaitoannoksella neljän kuukauden ikään saakka. Jatkoin imetystä kiinteiden ruokien ohessa vielä vuoden verran. Olin puoliksi voittaja.

Uusi imetysyritykseni alkoi jälleen kahden vuoden kuluttua. Tällä kertaa nelikiloisten nälkäisten vauvojen sijaan rinnalleni nostettiin vajaa kolme kiloinen keijukainen. Tässä olisi mahdollisuuteni. Kolmas vauva ei joutunut edes valohoitoon ja hän imi rintaa selvästi terhakkaammin.

Ensimmäistä kertaa vauvan paino nousi rintamaidollani. En voinut uskoa sitä todeksi. Uskalsin lähteä vauvan kanssa jopa kodin ulkopuolelle pelkät rinnat mukanani. Se tuntui aivan epätodelliselta ja ihmeelliseltä. Täysimetin keijukaistani viisi kuukautta, jonka jälkeen olin oikeastaan helpottunut. Sain sen mitä halusin. Onnistuin olemaan hetken aikaa täysimettävä äiti.

Aivolisäkekasvaimeni alkoi oireilla neljännen raskauden loppuvaiheessa, ja synnytin kuopukseni maailmaan sairauden keskeltä. Yhtäkkiä imetys tuntui sivuseikalta. Rinnalleni nostettu terve ja punaisena huutava nelikiloinen prinsessani oli kaikkein tärkeintä. En asettanut mitään odotuksia sen suhteen, miten vauvani saisi ravintonsa.

Nahkapussini puskivat maitoa omaan verkkaiseen tahtiinsa. Kuopus oli keltainen ja isokokoinen, ja hänen maidon tarpeensa kulki hieman maitotehdastani edellä. Annoin hänelle rinnoistani sen mitä pystyin, ja loput maidot hän imi tyytyväisenä tuttipullosta. En jaksanut pelätä imuotteen katoamista tai rinnan hylkimistä. En ottanut paineita tiheän imun kausista enkä rintamaidon ensisijaisuudesta.

Kuopus kasvoi ja kehittyi hyvin. Iloitsin siitä, että olimme elossa. Vauvan syöttäminen oli yksi pieni sivujuonne arjessamme. Se oli hetki lähekkäin. Ei ollut oikeastaan edes väliä, mistä vauva sai maitonsa. Tärkeintä oli levollinen mieli ja vapaus liikkua myös kodin ulkopuolella.

Haluan uskoa, että äidin maito on parasta ravintoa vauvalle. Oman kokemukseni kautta kuitenkin ajattelen, ettei sujuvasta imetyksestä saisi tulla vauva-arkea hallitseva ja voimavaroja kuluttava päämäärä. Elämään pitää mahtua muutakin kuin huoli siitä, onnistuuko imetys vai ei.

Meidän tervein lapsi on se, jota imetin kaikkein vähiten. Hän, joka lutkutti Nan-korviketta posket lommoilla kaksikuisesta saakka. Kaikilla muilla lapsilla on ollut korvakierteitä ja toistuvia infektioita. Sattumaa tai ei, tulen surulliseksi siitä, jos joku kokee syyllisyyttä vauvansa ruokintatavoista.

Katson vanhaa imetyskuvaa, jossa istun tonttulakki päässä ja imetän toista lastani. Nahkapussini oli käytössä kellon ympäri lähes taukoamatta. Niskaani nousee jälkihiki. Kunpa olisin tuolloin tiennyt, että olisin voinut syödä rosollini rauhassa loppuun ja antaa vauvan isälleen maitopullon kanssa. Mutta en tiennyt, ja korvissani soi ne monenkirjavat imetysohjeet.

Armollisuutta ja levollisuutta. Sitä toivon koko sydämestäni kaikille imetyksen kanssa painiville äideille.

Minä ja hän

Tämä villiarjen kesyttäjä on laitettu nyt koville. Olen erittäin sairas ja joutunut jo kolme kertaa sairaalaan reilun kuukauden sisään. Nyt koetellaan oikein isolla kädellä. Mutta juuri nyt en halua kirjoittaa teille sairaudestani tai lasten hädästä kipeän äidin suhteen. Haluan kirjoittaa teille minusta ja hänestä. Haluan kirjoittaa teille siitä, kenen kanssa kannan tätä villiintynyttä arkea. Mitä ajattelen parisuhteesta, ja mikä meitä kannattelee?

Minä ja hän leikimme tuttavaperheeni takapihalla viisivuotiaina. Hän oli tuttavaperheeni pellavapäinen naapurin poika. Myöhemmin hän oli rinnakkaisluokan tunnollinen urheilijapoika. Aina liian kiltti ja kuuliainen minun makuun. Liian tuttu, tunnollinen ja tavallinen.

Kahdeksantoista vuotta sitten kesällä tämä tuttu ja tavallinen pellavapää toi minulle turvaa vieraassa ympäristössä paperitehtaan kesätöissä. Minä hyödyin hänestä, mikä on kamala tosiasia. Hänellä oli myös ikioma Toyota Corolla, joten hyödyin siitäkin.

Luulin tuntevani tämän tunnollisen urheilijapojan, mutta olin väärässä. Katselin häntä istumassa Corollan ratin takana. Äitini rakastui isäni käsiin. Rakastuisinko minä tämän lopulta moniulotteisen miehen käsiin? En ehkä käsiin, mutta johonkin hänessä? Hän oli ihmeellinen miehen alku. Miten tutusta ja tavallisesta pystyikään kuoriutumaan mitä erikoisempi ja syvällinen ihminen?

Parkkeerasimme Corollan rannan tuntumaan ja kävelimme hiekalle. Mysteerimies alkoi puhumaan minulle lapsista. Hän kysyi, haluaisinko ikinä lapsia. Hän sanoi huumorilla, että eihän sitä ikinä tiedä, vaikka meidän lapsemme juoksisivat vielä joku päivä tällä samalla hiekkarannalla. Olin vielä seitsemäntoista. Hän oli tullut juuri täysi-ikäiseksi. Vaikka olin halunnut lapsia jo kolmetoistavuotiaasta saakka, ajatus minun ja hänen yhteisistä lapsista tällä kajaanilaisella hiekkarannalla ei ilahduttanut minua. Sanoin, että ehkä lapsia, mutta tuskinpa koskaan meidän yhteisiä.

Yhtä aikaa tutulta ja uudelta tuntuva nuori mies taiteili tiensä sydämeeni. Hän katkaisi vauhtivuoteni ja putosi elämääni. Hän toi alkavaan syksyyn valon, eikä lähestyvä kaamos tuntunut sen jälkeen enää koskaan pimeältä.

Miten olemme selvinneet ja miten selviämme yhdessä? Meillä ei ole mitään kehuttavaa eikä parempaa kuin toisilla. Meidän elämäämme on kaatunut kerta toisensa jälkeen vaikeutta ja sairautta. En edes tiedä, miten olemme vielä yhdessä. Miten jaksamme rakastaa ja nauraa, kun elämä on käännetty ylösalaisin?

Olemme ikuisia lapsia ja villiintyneitä teinejä. Emme osaa aikuistua. Ehkä siinä on pitkän yhteiselomme yksi salaisuus. Villiinnymme, hulluttelemme ja nauramme aivan erikoisissa paikoissa. Ei meidän pitäisi nauraa silloin, kun istun pyörätuolissa, eikä parantumisesta ole tietoa. Mutta me nauramme. Rakkaani nostaa pyörätuolin keulimaan, ja minä rauhoittelen häntä. Olen usein jonkinlaisena jarruna hänen elämässään. Toisinaan hän kiittää minua siitä. Toisinaan en jaksa jarrutella, ja annan palaa. Luotan häneen sataprosenttisesti.

Suhteemme alkuaikoina kävelimme metsässä ja halusin, että urheilijapoika haistelisi vanamon kukkaa. Nostin vanamon kaksikukkaisen varren hänen nenänsä eteen, ja hän nuuhkaisi. Molemmat vanamon kukat sujahtivat hänen sieraimiinsa. Molemmille kukille oli oma sierainreikänsä. Vanamo oli haisteltu ja naurusta ei tullut loppua. Eikä tule vieläkään. Hihitän tuolle kahdeksantoista vuotta sitten tapahtuneelle sierainnäylle yhä edelleen. Olen kertonut siitä myös lapsille, ja he tietenkin vetävät vanamon kukat sieraimiinsa tarkoituksellisesti isänsä tyyliin.

On meilläkin ollut niitä aikoja, että olemme miettineet, olisiko helpompaa asua eri paikoissa. Elämäntilanteet ovat ajaneet meidät niin ahtaalle, että toisinaan olemme menettäneet keskinäisen yhteyden. Yhteisen naurun ja unelmien sammuminen on laittanut hälytyskellot soimaan. Silloin olemme pysähtyneet ja tehneet muutoksia, jotka ovat vieneet taas pienin askelin eteen päin.

Nyt kahdeksantoistavuoden jälkeen minun urheilijapoikani kasvot näyttävät vähän väsyneiltä. Hän istuu sairaalasänkyni vierellä ja tietää tarkalleen mitä haluan. Hän kertoo, että lapsilla on kaikki hyvin. Hän jaksaa kertoa pilke silmäkulmassaan kuopuksen tekemästä käsityöstä ja esikoisen hyvästä päivästä.

Hän kaivaa repusta pinon alushousuja ja sanoo, että niitähän minä tarvitsen sairaalassa. Niitä todellakin tarvitsen. Minua huvittaa joukossa olevat mustat pitsipöksyt. Ei sentään stringejä tällä kertaa. Näen hänen katseessaan hyvänmielistä ilkikurisuutta. Nauran. Olen hänelle houkutteleva nainen jopa pinkin sairaalakaavun peittämänä kortisoneista turvonneena möhkäleenä.

Minun pellavapäinen poikani on muuttunut mieheksi.

 

Heikko äiti

En ollut lasteni kanssa viime joululoman alkaessa. En ollut heidän kanssaan jouluaattona, enkä vuoden vaihtuessa. Makasin sairaalassa myös silloin, kun kevätlukukausi pyörähti käyntiin.

Nyt odotin elokuuta innostuneena ja jännittyneenä. Kuopuksemme lähtisi kouluun, ja esikoinen yläasteelle. Tämä koulunaloituspäivä tulisi olemaan supertärkeä. Pidin tätä hetkeä jonkinlaisena saavutuksena – meillä ei ollut enää alle kouluikäisiä lapsia. Syvältä sydämestäni purkautui ”jee”- huuto, enkä tiennyt oliko sen ilmoille päästäminen suotavaa.

Yhtä aikaa lähestyvän syyslukukauden kanssa hengitykseni alkoi käydä raskaaksi. Halusin painaa keuhko-oireet taka-alalle, sillä olin saanut juuri elämänsyrjästä kiinni perussairauteni kanssa. Jaksoin taas hieman enemmän.

Mutta epätoivoisesta taistelusta huolimatta löysin itseni sairaalan keuhko-osastolta. Oli aika olla taas heikko äiti, tällä kertaa keuhkokuumeen ja vaikean hengenahdistuksen vuoksi. Kuopuksen kyyneleiden kostuttamat kasvot piirtyivät videopuhelun ruudulle. ”Eihän se voi olla äiti niin, ettet sinä ole kotona minun ihan ekana koulupäivänä ikinä?”. Lupasin, että jos pystyn kävelemään tuona tärkeänä päivänä, syödään sairaalan kanttiinissa isot koulunaloittajaispullat.

Back to business. Perheessä oli taas sairas äiti.

Viimekertainen kuuden ja puolen viikon sairaalassa oloni oli selvästi totuttanut lapsia yllättävään tilanteeseen. Rakas nelikkoni käveli sairaalan käytäviä pitkin reippaina reput selässä heiluen. He halusivat syliini ja kyselivät, tuleeko äidin pissa tällä kerralla pussiin.

Koulunaloituspäivänä kävelin pienin askelin kohti kanttiinia. Ykkös-, kolmos-, viitos-, ja seiskaluokkalaiset koululaiset hyppäsivät kaulaani ja aloittivat kiivaan keskustelun siitä, mitä he haluaisivat syödä. Yksi halusi pullaa, ja toinen karkkia. Kolmas kinusi cocista, ja neljäs ei tiennyt mitä ottaa. Sairaalan kanttiini raikui, ja tuolien jalat vikisivät yhtä aikaa väsyneiden koululaisten kanssa. Istuin hiljaa, eivätkä hermoni kiristyneet. Keuhkoni rohisivat, ja suupielissäni oli hymy. Nämä koululaiset selviävät mistä vain.

Muutama viikko sitten istuimme lasten kanssa rakkaan ukkimme hautajaisissa. Sanoin silloin, että äidin perussairaus on jo vähän parempana. Nyt lapsia kiinnosti vain se, kuoleeko äitikin keuhkokuumeeseen. Lupasin, etten kuole. Lupauksesta tuli hieman huono omatunto. Voiko kuolemattomuutta mennä lupaamaan lapsille?

Kotona on nyt rohiseva ja heikko äiti. Lapset kaivautuvat kainalooni ja ottavat paikkansa potilaan vierestä. Edessä on muun muassa kuopuksen syntymäpäivät. ”Olethan ainakin silloin kotona, kun minulla on syntymäpäivät?”, kuopus kysyy määrätietoisesti. En uskalla luvata enää mitään. Nyt on aika elää päivä kerrallaan. Juhla voi olla vähän joka päivä.

Kuopus pakkaa pinkin koulureppunsa ja lähtee kävelemään elokuun kuulaaseen aamuun. Hengitän aamunraikasta ilmaa kotiterassilla kipeillä keuhkoillani. En voi olla olematta onnellinen tässä hetkessä. Minut on taas tyhjennetty ja täytetty yhtä aikaa.

Onnistunut vanhemmuus

Vanhemmuus oli aluksi helppoa ja palkitsevaa. Lapsen tarpeet oli helppo täyttää, ja rintakehässä kupli ylpeys, kun oma mussukka kiitti kohteliaasti vierasta tätiä. Leikkipuiston muut lapset tuntuivat rajuilta ja vallattomilta oman pienokaiseni lapioidessa hiekkaa jalkojeni juurella. Muut äidit kertoivat lipsauttaneen kirosanan jos toisenkin lapsensa kuullen. Minun suustani ei ollut päässyt vielä yhtäkään ärräpäätä, eikä äänensävyni ollut muuttunut kireäksi. Mielestäni uhmaikäisen kiukkua koskevat asiat oli hyvä purkaa lapsentasoisesti rauhallisella äänellä. Lapsen tunteet oli hyvä nimetä ja ottaa avosylin vastaan. Ai että luulin olleeni tuolloin täydellinen äiti.

Kun ensimmäinen ärräpää lipsahti suustani, luulin että vanhemmuuteeni tuli peruuttamaton särö. En ollutkaan enää onnistunut äiti. Kireä äänensävy ja arjen realismi tuntuivat sotkevan vanhemmuuttani. En ymmärtänyt, miksi en enää kyennytkään noudattamaan kasvatuspsykologian oppeja.

Neljä lasta kuuden vuoden sisään hajotti tilannetta entisestään, ja pian huomasin vain ajelehtivani lapsiarjen virran mukana. Tilanteet tulivat ja menivät. Mikään ei ollut enää hallinnassa. Katsoin kaihoten leikkipuiston hiekkaa lapioivaa vierasta taaperoa sillä aikaa, kun oma nelikkoni antoi palaa. Koin olevani enemmän selviytyjä kuin kasvattaja, mutta lapset kasvoivat siitä huolimatta.

Vuosien kuluessa ymmärsin, ettei hyvää vanhemmuutta ole olemassa. Se että vanhempi kokee hallitsevansa lapsen elämää, ei tarkoita parempaa vanhemmuutta. Asioiden levällään olo ja vanhempien ailahtelevat tunteet voivat olla kultaakin kalliimpaa kasvatusilmastoa lapselle. Elämä on täynnä erilaisia tunteita, ja myös aikuinen voi olla väsynyt ja vihainen. Vanhempi voi tehdä virheitä siinä missä lapsikin.

Olen kuullut surullisia tarinoita siitä, miten vanhemmat ovat kokeneet epäonnistuneensa kasvattajina. Esimerkiksi huostaanotetun tai itsetuhoisen nuoren vanhemmat voivat kokea mokanneensa täysin. Eräs huostaanotetun nuoren vanhempi totesi: ”Olisi vain pitänyt reagoida aikaisemmin.”

Vanhemmuus ei ole kuitenkaan mikään posliiniastia, jonka siruja on mahdotonta koota yhteen. Vanhemmuus on enemmänkin alati muuttuva kokonaisuus, joka jatkuu vielä lapsen ollessa aikuinen. Jo pieni rakastava sana voi peittää alleen vuosikausien väsyneet huokaukset. Lapsi on kaikista armollisin. Nuori voi olla sitkeä kuoressaan, mutta jokainen lämmin sana ja kosketus löytää reitin syvälle pikkuaikuisen sisimpään.

Kaikki se, mitä olisi halunnut tehdä lapsen ollessa pieni, voi tehdä nyt. Ilman muuta tilanteet muuttuvat, eikä kaksikymmentävuotiasta lasta voi viedä väkisin tivolin possujunaan istumaan. Mutta aina voi sanoa rakastavansa ja olla läsnä. Aina voi kertoa tehneensä virheitä ja haluavansa olla toiselle hyvä. Katkeruus voi olla kuin sitkeää liimaa sekä vanhemmalla että lapsella. Mutta katkeruus ei ole päätepiste vaan uusi mahdollisuus.

Itse ajattelen, että omassa rosoisuudessani on täydellinen ihmisyys. Kun päästin irti lasten kasvattamisen ja onnistuneen vanhemmuuden ajatuksesta, huomasin kaiken vain tapahtuvan. Siinä missä minä kasvatin lapsiani, he kasvattivat minua. Kodista tuli vastavuoroisen ilmapiirin multamaa, jossa kasvaa yksilöllisiä elämänmakuisia persoonia. Elämä on onnistumista ja epäonnistumista. Ei ole olemassa minkäänlaista rimaa, johon minun tulisi vanhempana yltää.

Vanhemmuus ei ole mikään paremmuuskilpailu. Kukaan ei ole toistaan parempi tai onnistuneempi kasvattaja. Vanhemmuus on kuin värikäs maalaus, joka on harvoin täydellinen mestariteos lasten lentäessä pesästä. Se on maalaus, johon voi pirskoa kauniita väriroiskeita milloin vain. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään ei ole mennyt peruuttamattomasti rikki.

 

Lasten koti

Esikoinen kysyy, voiko pari kaveria tulla saunomaan uuteen kotiimme. Hyvä kun ehdin vastata myöntävästi, kun eteisestä alkaa jo virrata yläasteikää hipovien poikien jono. Hyvänen aika. Kaksi pojista on pidempiä kuin minä. Pyyhkeet on heitetty rennosti miestenalkujen olkapäille. Tunnen itseni pieneksi hiiriäidiksi, joka piipittää saunatuvan ovella. Minun pitää sulkea pukuhuoneen ovi, koska en halua nähdä heitä alasti. Tarkoittaako tämä sitä, että kotimme ei ole enää yksinomaan aikuisten koti? Meille on muuttanut itsenäisiä teinejä, joilla on myös omat mielipiteensä kodin asioista ja paikoista.

Minä haluaisin elää minimalistisesti mahdollisimman pienissä neliöissä. Haluaisin vähentää tavaramäärää muutamaan astiaan ja käyttötavaraan. Haluaisin pyörittää elämääni pienen tuvan ympärillä ja sulkea siistin kodin oven selkäni takana, kun lähden ulos. Mutta jostain kumman syystä löydän itseni kuusihenkisen perheen äitinä saunovien teinipoikien keskeltä. Koti ei ole vain minun kotini. Täällä asuu mieheni lisäksi neljä erilaista lasta, jotka kasvavat aikuiseksi. Tämä koti on myös lasten koti.

On jännittävää nähdä, kuinka lapsiperheestä tulee osittain teiniperhe. Ehkä hämmentävintä on se, että koti ei olekaan enää pelkkä leikkipaikka, jonne kaverit tulevat istumaan legolaatikon ympärille. Kaverit tulevat saunomaan, ja jääkaapin ovi käy. Tutut ja tuntemattomat teinit uppoavat istumaan meidän sohvaamme kotoisan rennolla tyylillä. Koko kodin rakenne muuttuu. En voi pakottaa aikuisiksi kasvavia lapsiani äidin minimalismikuplaan. Haluaisinko edes istua pienessä pirtissä pian neljän teinin ja heidän kavereidensa kanssa? Ehkä nämä uuden kodin neliöt annettiin meille vähän etukäteen.

Sopeutuukohan muut äidit äitiyteen ja lapsiin helpommin kuin minä? Halusin lapsesta saakka vain omia lapsia, mutta yhtäkkiä minun onkin vaikea sopeutua lasten tarpeisiin nimenomaan kodin sisällä. Kasvavat lapset ovat jatkuvassa muutostilassa. Elämä lasten kanssa ei koskaan vakiinnu. Juuri kun olen sopeutunut johonkin vaiheeseen, tulee uusi vaihe. Nyt sopeudun pyyhkeet olalla kulkeviin miehen alkuihin, jotka täyttävät kotini. Se on yhtä aikaa ihanaa ja hämmentävää.

Uusi kotimme saa olla aikuisten ja lasten koti. Se saa olla esiteinien ja teinien turvallinen koti. Koetan muistaa sen, että se on myös minun kotini. Voin luoda kotiini oman minimalistisen ja rauhallisen nurkkauksen, ja säilyttää jotain pysyvyyttä kasvavien asukkaiden keskellä.

Pojat saunovat kymmenen minuuttia. Ovatpa he nopeita. Viisi punaposkista miehen alkua kiittelee löylyistä ja lähtee kotiin. Hiiriäiti piipittää heipat ja lähtee lastaamaan kylpyhuoneen lattiaa.

Nyt ne sitten kasvavat

On kulunut kohta kolmetoista vuotta siitä, kun vaihdoin ensimmäisen vauvani vaipan. Siitä alkoi kolmentoista vuoden mittainen alle kouluikäisten lasten vanhemmuus. Ajattelin, että olemme ikuisesti leikki-ikäisten lasten vanhempia. Neljä vauvaa kuudessa vuodessa oli näin jälkeen päin ajateltuna minulle paljon.

Syksyllä viimeisin vaippapöksy aloittaa koulutaipaleen. Nyt havahdun ensimmäistä kertaa siihen, että kyllä ne lapset kasvavat sittenkin. Olen aina halunnut uskoa sen (yleensä vanhempien ihmisten sanoman väittämän), että lapset kasvavat nopeasti. Sitä oli vain mahdotonta uskoa silloin, kun vuosien univelka painoi päälle, eikä lasten sairastelukierteestä tahtonut tulla loppua. Sitä oli vaikea uskoa silloin, kun nukahti lattialle Dublot tyynynä ja mietti miten voi selvitä hengissä lounaaseen saakka.

Identiteettini on jämähtänyt alle kouluikäisten lasten vanhemmaksi, vaikka katseeni on suuntautunut tiiviisti tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Vauva-, taapero-, ja leikki-ikävaiheet kestivät vain kokonaisuudessaan niin kauan, etten tahdo käsittää sitä, että nyt ne ovat ohi. Mieleni on salaa voitonriemuinen. Olen tullut maaliin pitkän matkan jälkeen.

On ihan kamalaa tuulettaa lastensa kasvamista, mutta niin minä teen. Päällimmäinen tunteeni on helpotus ja kiitollisuus. Selvisin lähestulkoon hengissä kolmetoista vuotta. Ihania, kamalia, raskaita ja ikimuistoisia pikkulapsivuosia. Kahdeksan kotiäitivuotta, ja senkin jälkeen ensin vain lasten osa-aikahoitoa. Mitä olisin tehnyt toisin?

Olisin ottanut enemmän omaa aikaa. Olisin pyytänyt alusta saakka enemmän tukea ja apua lasten hoitoon. Olisin pitänyt huolen siitä, että univelkaa ei pääse kertymään viikkojen, kuukausien ja lopulta vuosien ajalta. Kaikkea tätä yritin kyllä tehdä ja pyysin apua aktiivisesti. Kaikki meni lopulta kuitenkin niin kuin meni. Olimme väsynyt, mutta tavattoman onnellinen perhe.

Perheeseemme virtaa tasaisesti voimavaroja lasten kasvun myötä. On ihanaa lukea kuopukselle kirjaa ilman, että kolme pienempää vaatisivat huomiotaan jaloissa. On mieletöntä kuunnella lapsia niin, ettei kukaan (ainakaan enimmäkseen) huuda. On mahtavaa kuulla ja tulla kuulluksi omassa kodissa. On aivan epätodellista levittää tuhannen palan palapeli lasten huoneen lattialle tietäen, ettei kukaan riko sitä. Saako näitä iloja edes kokea? Saako lasten kasvusta riemastua?

Tasan seitsemän vuotta sitten makasin kahden kuukauden ajan sängyssä kovan päänsäryn vuoksi. Vatsassani ilakoi pontevan oloinen pikkuinen kuopus, ja 1-, 3-, ja 5-vuotiaat isosisarukset vaativat äidin täyden huomion. Laskin vuosia eteenpäin. Miten pitkältä ajalta pikkulapsivuodet tuntuivatkaan silloin, ja nyt ne ovat ohi. Olen pian kouluikäisten lasten äiti. Eskarin kevätjuhlassa tirautettu kyynel kumpuaa jostain syvältä. En enää itsekään tiedä, mitä tunnen. Nyt on tavattoman hyvä.

Lapsen kusetus

Vaikka en omista koiraa, olen huomannut, että lasten ja koirien kanssa elämisessä on paljon yhtäläisyyksiä. Lasten myötä kotiovemme eteen on ilmestynyt kasa eri kokoisia keppejä ja muita aarteita. Ovikellon soidessa lapset riehaantuvat ja juoksevat pitkin asuntoa. He ulvovat ja haukkuvat (toisiaan) ja heiluttavat peräpäätään (jopa paljasta) tuntemattomille ihmisille. Lapset pyörivät jaloissa ja rauhoittuvat rapsutukseen sohvan nurkassa.

Lapset tarvitsevat koirien tapaan selkeät rajat ja kehotukset. Lahjominen on erittäin tehokas toiminnan ohjaamisen menetelmä sekä lapsilla että koirilla. Se ei vaan toimi pidemmän päälle lasten kohdalla. Koirat tyytyvät kerta toisensa jälkeen palkinnoksi saamaansa pieneen nakinpalaan tai koiranruokanappiin. Lapset vaativat aina vain enemmän. Tikkarin varjolla onnistunut täydellinen sukukuva vaatii seuraavana vuonna kokonaisen karkkipussin. Murrosikäinen vaatii onnistuneeseen sukukuvaukseen jo hupparinsa alle kätketyn Nintendo Switchin.

Ajattelisin, että koirat saavat kuulla useammin olevansa hyvä poika, tyttö tai koira. Lapsilta vaaditaan paljon enemmän. Hyvänä aamuna lapsi ojentaa vanhemmalleen mukisematta kaikki neljä tassuaan puettavaksi. Hän ei saa yhtään nakinpalaa, rapsutusta eikä aina edes kehuja. Sen sijaan huonona aamuna lapsi saa kuulla olevansa epäonnistunut ja pilaavansa vanhemman työpäivän. Missä ovat palkitsevat sanat ja johdonmukainen ote?

No lapset eivät ole tietenkään eläimiä, eikä heitä voi kasvattaa eläinten tavoin.  Otan kuitenkin esille vielä yhden näkökulman, joka voisi toimia koirien lisäksi myös lapsilla. Olen huomannut, että ”koirien kusetus” eli kauniimmin sanottuna lenkillä käyttäminen voisi rauhoittaa myös lapsia. Jos vanhemmat kävelisivät lapsensa kanssa aamuin illoin edes lyhyemmän vapaan ”kusetuslenkin”, tällä voisi olla suuri merkitys lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Lasten ”lenkittämisessä” oleellisinta on se, ettei heille järjestä mitään ohjattua toimintaa lenkin aikana. Olen kokeillut tätä menetelmää neljän lapseni kanssa hyvin (vaihtelevin) tuloksin. Kävelen lasteni kanssa metsän rajaan ja huudan (ainakin kuvitteellisesti): ”vapaa!” Osa lapsista syöksyy metsään ja osa jää ulvomaan vierelleni. Usein lenkin alkuvaiheessa joku lapsista hyppii jalkojani vasten ja vinkuu haluavansa kotiin. Jonkin ajan kuluttua suurin osa lapsista on kuitenkin maastoutunut pitkin metsää, ja joku jo huutaa, että pissa meni hupparin huppuun.

Lenkittäjän eli lapsen vanhemman tai muun läheisen tehtävänä on vain seistä tai istua paikoillaan. Parasta olisi tehdä se ilman älypuhelinta katse temmeltäviin lapsiin suunnattuna. Tärkeintä olisi olla puuttumatta mihinkään, mutta pysyä kuitenkin ajan tasalla tapahtumista. Vähän väliä voi ”maistella” männynkäpyjä ja kehua ravintolan parasta ”suklaakakkua”. Toisinaan metsä hiljenee, ja lasten lenkittäjä saa vain vetää henkeä kaikessa rauhassa kannon nokassa.

Lasten lenkittämisen lopetus on ehkä vaikeampaa kuin koirien kanssa. Kukaan lapsista ei tule kutsusta luokseni (taskusta puuttuvat makupalat!), eikä kukaan tottele käskyä: ”seuraa.” Pahimmillaan ihanasta yhteisestä metsähetkestä jäävät jäljelle ulvovat lapset ja vaimeasti haukkuva vanhempi. Siitä huolimatta väitän, että tällainen tylsä ja vapaa lasten lenkitys rauhoittaa ajan kanssa koko perhettä.

Mitä haluaisin oppia koiran omistajilta vanhempana? Haluaisin rapsutella lapsiani yhtä ahkerasti ja heittää ”makupaloja” ilmaan pienistäkin onnistumisista. Haluaisin antaa lapsilleni enemmän luovaa aikataulutonta olemista ja huutaa useammin: ”vapaa!” Haluaisin rakastaa lapsiani ehdoitta ja antaa heidän olla keskeneräisiä. Ulvonta, haukkuminen, räksytys, riehaantuminen ja omistajansa niskaan läähättäminen ovat välttämätön osa lapsen ja koiran elämää.

Paras lapsiperheen koti

Lapsi tarvitsee oman huoneen. Lapsiperheessä tarvitaan säilytystilaa. Paras nukkumismuoto on perhepeti. Turhat neliöt vievät perheenjäseniä kauemmaksi toisistaan. Liika ahtaus kiristää välejä. Some ja ihmisten ajatukset huutavat mielipiteitä siitä, miten lapsiperheen tulisi asua. Facebookin Loistava järjestys– ryhmässä peukutetaan kaksiossa asuvia suurperheitä. Minimalismi nostaa päätään, ja urheutta ovat pienet neliöt ja ”konmaritettu” koti. Mitä minä ajattelen? Mikä on kuusihenkisen perheen oikea tapa asua?

Asuimme aluksi yhden vauvan kanssa 58 neliön kerrostalokaksiossa. Meillä oli kaikki, eikä tullut mieleenkään vaatia mitään lisää. Seuraavaksi asuimme 77 neliön rivitaloneliössä vauvan ja taaperon kanssa. Jälleen kerran meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Oma piha ja hiekkalaatikko olivat arjen suurinta luksusta. Kolmas lapsiperheen kotimme oli 172 neliön omakotitalo. Siinä sinivalkoisessa kodissa meillä oli lopulta neljä lasta ja seitsemän univelkaista vuotta.

Omakotitaloasumisen viimeisinä vuosina aloin kärsiä ”neliöahdistuksesta”. Koin kotimme neliöt liian suuriksi ja kaipasin takaisin pienempään ja yksinkertaisempaan asumismuotoon. Samaan aikaan olin myös tietämättäni sairastunut pitkäaikaissairauteen. Liekö sairauteni syynä siihen, että lopulta konmaritin koko ulkoisen elämäni uuteen uskoon. Yritin saada kaiken helpommaksi ja luulin, että iso talo on eriskummallisen väsymykseni takana. Jäljelle jäivät vain autiolta tuntuva omakotitalo, mies ja lapset.

Ulkoinen elämämme oli pienessä paketissa, ja muutimme kuudensadan kilometrin päähän 77 neliön rivitalokolmioon. Palasimme asumismuodossa askeleen taakse päin, ja arjen pyörittäminen helpottui huomattavasti. Voi sitä riemua, kun huoltomiehet saapuivat korjaamaan liesituuletinta tai talonmies kolasi pihatietä. Olo oli koko ajan kuin mökkilomalla. Perheemme oli tiiviisti yhtä.

Olemme asuneet kolmiossa kohta kaksi vuotta, mutta nyt olemme jälleen uuden edessä. Olemme muuttamassa 145 neliön omakotitaloon. Muuttomatka on tällä kertaa vain sata metriä. Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Vannoin vielä vuosi sitten, etten halua muuttaa enää koskaan omakotitaloon. Olisin voinut jatkaa tiiviisti asumista vielä pidempään. Toisaalta kaipasin toisinaan esimerkiksi omaa makuuhuonetta.

Ajatukseni ovat sekaisin, koska sairastumiseni on vaikuttanut väistämättä tavaroiden karsimiseen ja elämän yksinkertaistamiseen. En oikeastaan edes enää tiedä, mitä haluan. Pienessä kodissa opin ainakin sen, että kaaoksen hallintaan auttaa tavaran karsiminen. Säilytystilan puutteeseen pätee sama resepti. Toisaalta pulman ratkaisee myös rento asenne ja pitkä pinna.

Uskallan väittää, että paras koti lapsille on sellainen, jossa on rakastava ja välitön ilmapiiri. Ainakin meidän perheen yhteiset hyvät hetket ovat olleet parhautta niin pienissä kuin isoissakin neliöissä. Siitä huolimatta minua pelottaa ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni muuttaa. Pelkään, että suurempi koti hajottaa pienessä kodissa olevan ”lomatunnelman”.

Minulla on sairauteni, ja muilla vanhemmilla on omat elämänsä ”kuluttajat”. Ehkä kodin minimalisointi ja asumisen tiivistäminen ovat yritystä muokata elämästä hallittavampaa? Arjen pyörittämisen lisäksi ei kaivata yhtään ylimääräistä työsarkaa kotona.

Jokainen vanhempi tai perhe on kuitenkin erilainen. Yksi rakastaa puuhata pihamaalla ja upottaa sormensa multaan. Toinen taas käpertyy kerrostaloasunnon parvekkeelle tyytyväisenä lukemaan. Toisaalta myös elämäntilanteet muuttuvat. Se, mikä tuntuu tänään oikealta, voi olla huomenna suuressa muutoksessa. Voiko siis edes sanoa, mikä on ulkoisesti paras lapsiperheen koti? Tuskin.

Kuten kirjoituksestani huomaa, olen hämmentynyt uuden edessä. Kiinnitän huomiota Facebook– ryhmien kaksiossa asuviin suurperheisiin ja mietin, tarvitsenko lisää neliöitä.  Syövätkö isomman kodin neliöt viimeisenkin rippeen jäljellä olevasta elämänhallinnasta? Ehkä murehdin loppujen lopuksi enemmän sairauttani ja tulevaisuuttani kuin tulevan kotimme neliöitä.

En saa unohtaa sitä, että minulla oli kaikki eilen, minulla on kaikki nyt ja minulla tulee olemaan kaikki myös huomenna.