Onnistunut vanhemmuus

Vanhemmuus oli aluksi helppoa ja palkitsevaa. Lapsen tarpeet oli helppo täyttää, ja rintakehässä kupli ylpeys, kun oma mussukka kiitti kohteliaasti vierasta tätiä. Leikkipuiston muut lapset tuntuivat rajuilta ja vallattomilta oman pienokaiseni lapioidessa hiekkaa jalkojeni juurella. Muut äidit kertoivat lipsauttaneen kirosanan jos toisenkin lapsensa kuullen. Minun suustani ei ollut päässyt vielä yhtäkään ärräpäätä, eikä äänensävyni ollut muuttunut kireäksi. Mielestäni uhmaikäisen kiukkua koskevat asiat oli hyvä purkaa lapsentasoisesti rauhallisella äänellä. Lapsen tunteet oli hyvä nimetä ja ottaa avosylin vastaan. Ai että luulin olleeni tuolloin täydellinen äiti.

Kun ensimmäinen ärräpää lipsahti suustani, luulin että vanhemmuuteeni tuli peruuttamaton särö. En ollutkaan enää onnistunut äiti. Kireä äänensävy ja arjen realismi tuntuivat sotkevan vanhemmuuttani. En ymmärtänyt, miksi en enää kyennytkään noudattamaan kasvatuspsykologian oppeja.

Neljä lasta kuuden vuoden sisään hajotti tilannetta entisestään, ja pian huomasin vain ajelehtivani lapsiarjen virran mukana. Tilanteet tulivat ja menivät. Mikään ei ollut enää hallinnassa. Katsoin kaihoten leikkipuiston hiekkaa lapioivaa vierasta taaperoa sillä aikaa, kun oma nelikkoni antoi palaa. Koin olevani enemmän selviytyjä kuin kasvattaja, mutta lapset kasvoivat siitä huolimatta.

Vuosien kuluessa ymmärsin, ettei hyvää vanhemmuutta ole olemassa. Se että vanhempi kokee hallitsevansa lapsen elämää, ei tarkoita parempaa vanhemmuutta. Asioiden levällään olo ja vanhempien ailahtelevat tunteet voivat olla kultaakin kalliimpaa kasvatusilmastoa lapselle. Elämä on täynnä erilaisia tunteita, ja myös aikuinen voi olla väsynyt ja vihainen. Vanhempi voi tehdä virheitä siinä missä lapsikin.

Olen kuullut surullisia tarinoita siitä, miten vanhemmat ovat kokeneet epäonnistuneensa kasvattajina. Esimerkiksi huostaanotetun tai itsetuhoisen nuoren vanhemmat voivat kokea mokanneensa täysin. Eräs huostaanotetun nuoren vanhempi totesi: ”Olisi vain pitänyt reagoida aikaisemmin.”

Vanhemmuus ei ole kuitenkaan mikään posliiniastia, jonka siruja on mahdotonta koota yhteen. Vanhemmuus on enemmänkin alati muuttuva kokonaisuus, joka jatkuu vielä lapsen ollessa aikuinen. Jo pieni rakastava sana voi peittää alleen vuosikausien väsyneet huokaukset. Lapsi on kaikista armollisin. Nuori voi olla sitkeä kuoressaan, mutta jokainen lämmin sana ja kosketus löytää reitin syvälle pikkuaikuisen sisimpään.

Kaikki se, mitä olisi halunnut tehdä lapsen ollessa pieni, voi tehdä nyt. Ilman muuta tilanteet muuttuvat, eikä kaksikymmentävuotiasta lasta voi viedä väkisin tivolin possujunaan istumaan. Mutta aina voi sanoa rakastavansa ja olla läsnä. Aina voi kertoa tehneensä virheitä ja haluavansa olla toiselle hyvä. Katkeruus voi olla kuin sitkeää liimaa sekä vanhemmalla että lapsella. Mutta katkeruus ei ole päätepiste vaan uusi mahdollisuus.

Itse ajattelen, että omassa rosoisuudessani on täydellinen ihmisyys. Kun päästin irti lasten kasvattamisen ja onnistuneen vanhemmuuden ajatuksesta, huomasin kaiken vain tapahtuvan. Siinä missä minä kasvatin lapsiani, he kasvattivat minua. Kodista tuli vastavuoroisen ilmapiirin multamaa, jossa kasvaa yksilöllisiä elämänmakuisia persoonia. Elämä on onnistumista ja epäonnistumista. Ei ole olemassa minkäänlaista rimaa, johon minun tulisi vanhempana yltää.

Vanhemmuus ei ole mikään paremmuuskilpailu. Kukaan ei ole toistaan parempi tai onnistuneempi kasvattaja. Vanhemmuus on kuin värikäs maalaus, joka on harvoin täydellinen mestariteos lasten lentäessä pesästä. Se on maalaus, johon voi pirskoa kauniita väriroiskeita milloin vain. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään ei ole mennyt peruuttamattomasti rikki.

 

Lasten koti

Esikoinen kysyy, voiko pari kaveria tulla saunomaan uuteen kotiimme. Hyvä kun ehdin vastata myöntävästi, kun eteisestä alkaa jo virrata yläasteikää hipovien poikien jono. Hyvänen aika. Kaksi pojista on pidempiä kuin minä. Pyyhkeet on heitetty rennosti miestenalkujen olkapäille. Tunnen itseni pieneksi hiiriäidiksi, joka piipittää saunatuvan ovella. Minun pitää sulkea pukuhuoneen ovi, koska en halua nähdä heitä alasti. Tarkoittaako tämä sitä, että kotimme ei ole enää yksinomaan aikuisten koti? Meille on muuttanut itsenäisiä teinejä, joilla on myös omat mielipiteensä kodin asioista ja paikoista.

Minä haluaisin elää minimalistisesti mahdollisimman pienissä neliöissä. Haluaisin vähentää tavaramäärää muutamaan astiaan ja käyttötavaraan. Haluaisin pyörittää elämääni pienen tuvan ympärillä ja sulkea siistin kodin oven selkäni takana, kun lähden ulos. Mutta jostain kumman syystä löydän itseni kuusihenkisen perheen äitinä saunovien teinipoikien keskeltä. Koti ei ole vain minun kotini. Täällä asuu mieheni lisäksi neljä erilaista lasta, jotka kasvavat aikuiseksi. Tämä koti on myös lasten koti.

On jännittävää nähdä, kuinka lapsiperheestä tulee osittain teiniperhe. Ehkä hämmentävintä on se, että koti ei olekaan enää pelkkä leikkipaikka, jonne kaverit tulevat istumaan legolaatikon ympärille. Kaverit tulevat saunomaan, ja jääkaapin ovi käy. Tutut ja tuntemattomat teinit uppoavat istumaan meidän sohvaamme kotoisan rennolla tyylillä. Koko kodin rakenne muuttuu. En voi pakottaa aikuisiksi kasvavia lapsiani äidin minimalismikuplaan. Haluaisinko edes istua pienessä pirtissä pian neljän teinin ja heidän kavereidensa kanssa? Ehkä nämä uuden kodin neliöt annettiin meille vähän etukäteen.

Sopeutuukohan muut äidit äitiyteen ja lapsiin helpommin kuin minä? Halusin lapsesta saakka vain omia lapsia, mutta yhtäkkiä minun onkin vaikea sopeutua lasten tarpeisiin nimenomaan kodin sisällä. Kasvavat lapset ovat jatkuvassa muutostilassa. Elämä lasten kanssa ei koskaan vakiinnu. Juuri kun olen sopeutunut johonkin vaiheeseen, tulee uusi vaihe. Nyt sopeudun pyyhkeet olalla kulkeviin miehen alkuihin, jotka täyttävät kotini. Se on yhtä aikaa ihanaa ja hämmentävää.

Uusi kotimme saa olla aikuisten ja lasten koti. Se saa olla esiteinien ja teinien turvallinen koti. Koetan muistaa sen, että se on myös minun kotini. Voin luoda kotiini oman minimalistisen ja rauhallisen nurkkauksen, ja säilyttää jotain pysyvyyttä kasvavien asukkaiden keskellä.

Pojat saunovat kymmenen minuuttia. Ovatpa he nopeita. Viisi punaposkista miehen alkua kiittelee löylyistä ja lähtee kotiin. Hiiriäiti piipittää heipat ja lähtee lastaamaan kylpyhuoneen lattiaa.

Nyt ne sitten kasvavat

On kulunut kohta kolmetoista vuotta siitä, kun vaihdoin ensimmäisen vauvani vaipan. Siitä alkoi kolmentoista vuoden mittainen alle kouluikäisten lasten vanhemmuus. Ajattelin, että olemme ikuisesti leikki-ikäisten lasten vanhempia. Neljä vauvaa kuudessa vuodessa oli näin jälkeen päin ajateltuna minulle paljon.

Syksyllä viimeisin vaippapöksy aloittaa koulutaipaleen. Nyt havahdun ensimmäistä kertaa siihen, että kyllä ne lapset kasvavat sittenkin. Olen aina halunnut uskoa sen (yleensä vanhempien ihmisten sanoman väittämän), että lapset kasvavat nopeasti. Sitä oli vain mahdotonta uskoa silloin, kun vuosien univelka painoi päälle, eikä lasten sairastelukierteestä tahtonut tulla loppua. Sitä oli vaikea uskoa silloin, kun nukahti lattialle Dublot tyynynä ja mietti miten voi selvitä hengissä lounaaseen saakka.

Identiteettini on jämähtänyt alle kouluikäisten lasten vanhemmaksi, vaikka katseeni on suuntautunut tiiviisti tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Vauva-, taapero-, ja leikki-ikävaiheet kestivät vain kokonaisuudessaan niin kauan, etten tahdo käsittää sitä, että nyt ne ovat ohi. Mieleni on salaa voitonriemuinen. Olen tullut maaliin pitkän matkan jälkeen.

On ihan kamalaa tuulettaa lastensa kasvamista, mutta niin minä teen. Päällimmäinen tunteeni on helpotus ja kiitollisuus. Selvisin lähestulkoon hengissä kolmetoista vuotta. Ihania, kamalia, raskaita ja ikimuistoisia pikkulapsivuosia. Kahdeksan kotiäitivuotta, ja senkin jälkeen ensin vain lasten osa-aikahoitoa. Mitä olisin tehnyt toisin?

Olisin ottanut enemmän omaa aikaa. Olisin pyytänyt alusta saakka enemmän tukea ja apua lasten hoitoon. Olisin pitänyt huolen siitä, että univelkaa ei pääse kertymään viikkojen, kuukausien ja lopulta vuosien ajalta. Kaikkea tätä yritin kyllä tehdä ja pyysin apua aktiivisesti. Kaikki meni lopulta kuitenkin niin kuin meni. Olimme väsynyt, mutta tavattoman onnellinen perhe.

Perheeseemme virtaa tasaisesti voimavaroja lasten kasvun myötä. On ihanaa lukea kuopukselle kirjaa ilman, että kolme pienempää vaatisivat huomiotaan jaloissa. On mieletöntä kuunnella lapsia niin, ettei kukaan (ainakaan enimmäkseen) huuda. On mahtavaa kuulla ja tulla kuulluksi omassa kodissa. On aivan epätodellista levittää tuhannen palan palapeli lasten huoneen lattialle tietäen, ettei kukaan riko sitä. Saako näitä iloja edes kokea? Saako lasten kasvusta riemastua?

Tasan seitsemän vuotta sitten makasin kahden kuukauden ajan sängyssä kovan päänsäryn vuoksi. Vatsassani ilakoi pontevan oloinen pikkuinen kuopus, ja 1-, 3-, ja 5-vuotiaat isosisarukset vaativat äidin täyden huomion. Laskin vuosia eteenpäin. Miten pitkältä ajalta pikkulapsivuodet tuntuivatkaan silloin, ja nyt ne ovat ohi. Olen pian kouluikäisten lasten äiti. Eskarin kevätjuhlassa tirautettu kyynel kumpuaa jostain syvältä. En enää itsekään tiedä, mitä tunnen. Nyt on tavattoman hyvä.

Lapsen kusetus

Vaikka en omista koiraa, olen huomannut, että lasten ja koirien kanssa elämisessä on paljon yhtäläisyyksiä. Lasten myötä kotiovemme eteen on ilmestynyt kasa eri kokoisia keppejä ja muita aarteita. Ovikellon soidessa lapset riehaantuvat ja juoksevat pitkin asuntoa. He ulvovat ja haukkuvat (toisiaan) ja heiluttavat peräpäätään (jopa paljasta) tuntemattomille ihmisille. Lapset pyörivät jaloissa ja rauhoittuvat rapsutukseen sohvan nurkassa.

Lapset tarvitsevat koirien tapaan selkeät rajat ja kehotukset. Lahjominen on erittäin tehokas toiminnan ohjaamisen menetelmä sekä lapsilla että koirilla. Se ei vaan toimi pidemmän päälle lasten kohdalla. Koirat tyytyvät kerta toisensa jälkeen palkinnoksi saamaansa pieneen nakinpalaan tai koiranruokanappiin. Lapset vaativat aina vain enemmän. Tikkarin varjolla onnistunut täydellinen sukukuva vaatii seuraavana vuonna kokonaisen karkkipussin. Murrosikäinen vaatii onnistuneeseen sukukuvaukseen jo hupparinsa alle kätketyn Nintendo Switchin.

Ajattelisin, että koirat saavat kuulla useammin olevansa hyvä poika, tyttö tai koira. Lapsilta vaaditaan paljon enemmän. Hyvänä aamuna lapsi ojentaa vanhemmalleen mukisematta kaikki neljä tassuaan puettavaksi. Hän ei saa yhtään nakinpalaa, rapsutusta eikä aina edes kehuja. Sen sijaan huonona aamuna lapsi saa kuulla olevansa epäonnistunut ja pilaavansa vanhemman työpäivän. Missä ovat palkitsevat sanat ja johdonmukainen ote?

No lapset eivät ole tietenkään eläimiä, eikä heitä voi kasvattaa eläinten tavoin.  Otan kuitenkin esille vielä yhden näkökulman, joka voisi toimia koirien lisäksi myös lapsilla. Olen huomannut, että ”koirien kusetus” eli kauniimmin sanottuna lenkillä käyttäminen voisi rauhoittaa myös lapsia. Jos vanhemmat kävelisivät lapsensa kanssa aamuin illoin edes lyhyemmän vapaan ”kusetuslenkin”, tällä voisi olla suuri merkitys lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Lasten ”lenkittämisessä” oleellisinta on se, ettei heille järjestä mitään ohjattua toimintaa lenkin aikana. Olen kokeillut tätä menetelmää neljän lapseni kanssa hyvin (vaihtelevin) tuloksin. Kävelen lasteni kanssa metsän rajaan ja huudan (ainakin kuvitteellisesti): ”vapaa!” Osa lapsista syöksyy metsään ja osa jää ulvomaan vierelleni. Usein lenkin alkuvaiheessa joku lapsista hyppii jalkojani vasten ja vinkuu haluavansa kotiin. Jonkin ajan kuluttua suurin osa lapsista on kuitenkin maastoutunut pitkin metsää, ja joku jo huutaa, että pissa meni hupparin huppuun.

Lenkittäjän eli lapsen vanhemman tai muun läheisen tehtävänä on vain seistä tai istua paikoillaan. Parasta olisi tehdä se ilman älypuhelinta katse temmeltäviin lapsiin suunnattuna. Tärkeintä olisi olla puuttumatta mihinkään, mutta pysyä kuitenkin ajan tasalla tapahtumista. Vähän väliä voi ”maistella” männynkäpyjä ja kehua ravintolan parasta ”suklaakakkua”. Toisinaan metsä hiljenee, ja lasten lenkittäjä saa vain vetää henkeä kaikessa rauhassa kannon nokassa.

Lasten lenkittämisen lopetus on ehkä vaikeampaa kuin koirien kanssa. Kukaan lapsista ei tule kutsusta luokseni (taskusta puuttuvat makupalat!), eikä kukaan tottele käskyä: ”seuraa.” Pahimmillaan ihanasta yhteisestä metsähetkestä jäävät jäljelle ulvovat lapset ja vaimeasti haukkuva vanhempi. Siitä huolimatta väitän, että tällainen tylsä ja vapaa lasten lenkitys rauhoittaa ajan kanssa koko perhettä.

Mitä haluaisin oppia koiran omistajilta vanhempana? Haluaisin rapsutella lapsiani yhtä ahkerasti ja heittää ”makupaloja” ilmaan pienistäkin onnistumisista. Haluaisin antaa lapsilleni enemmän luovaa aikataulutonta olemista ja huutaa useammin: ”vapaa!” Haluaisin rakastaa lapsiani ehdoitta ja antaa heidän olla keskeneräisiä. Ulvonta, haukkuminen, räksytys, riehaantuminen ja omistajansa niskaan läähättäminen ovat välttämätön osa lapsen ja koiran elämää.

Paras lapsiperheen koti

Lapsi tarvitsee oman huoneen. Lapsiperheessä tarvitaan säilytystilaa. Paras nukkumismuoto on perhepeti. Turhat neliöt vievät perheenjäseniä kauemmaksi toisistaan. Liika ahtaus kiristää välejä. Some ja ihmisten ajatukset huutavat mielipiteitä siitä, miten lapsiperheen tulisi asua. Facebookin Loistava järjestys– ryhmässä peukutetaan kaksiossa asuvia suurperheitä. Minimalismi nostaa päätään, ja urheutta ovat pienet neliöt ja ”konmaritettu” koti. Mitä minä ajattelen? Mikä on kuusihenkisen perheen oikea tapa asua?

Asuimme aluksi yhden vauvan kanssa 58 neliön kerrostalokaksiossa. Meillä oli kaikki, eikä tullut mieleenkään vaatia mitään lisää. Seuraavaksi asuimme 77 neliön rivitaloneliössä vauvan ja taaperon kanssa. Jälleen kerran meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Oma piha ja hiekkalaatikko olivat arjen suurinta luksusta. Kolmas lapsiperheen kotimme oli 172 neliön omakotitalo. Siinä sinivalkoisessa kodissa meillä oli lopulta neljä lasta ja seitsemän univelkaista vuotta.

Omakotitaloasumisen viimeisinä vuosina aloin kärsiä ”neliöahdistuksesta”. Koin kotimme neliöt liian suuriksi ja kaipasin takaisin pienempään ja yksinkertaisempaan asumismuotoon. Samaan aikaan olin myös tietämättäni sairastunut pitkäaikaissairauteen. Liekö sairauteni syynä siihen, että lopulta konmaritin koko ulkoisen elämäni uuteen uskoon. Yritin saada kaiken helpommaksi ja luulin, että iso talo on eriskummallisen väsymykseni takana. Jäljelle jäivät vain autiolta tuntuva omakotitalo, mies ja lapset.

Ulkoinen elämämme oli pienessä paketissa, ja muutimme kuudensadan kilometrin päähän 77 neliön rivitalokolmioon. Palasimme asumismuodossa askeleen taakse päin, ja arjen pyörittäminen helpottui huomattavasti. Voi sitä riemua, kun huoltomiehet saapuivat korjaamaan liesituuletinta tai talonmies kolasi pihatietä. Olo oli koko ajan kuin mökkilomalla. Perheemme oli tiiviisti yhtä.

Olemme asuneet kolmiossa kohta kaksi vuotta, mutta nyt olemme jälleen uuden edessä. Olemme muuttamassa 145 neliön omakotitaloon. Muuttomatka on tällä kertaa vain sata metriä. Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Vannoin vielä vuosi sitten, etten halua muuttaa enää koskaan omakotitaloon. Olisin voinut jatkaa tiiviisti asumista vielä pidempään. Toisaalta kaipasin toisinaan esimerkiksi omaa makuuhuonetta.

Ajatukseni ovat sekaisin, koska sairastumiseni on vaikuttanut väistämättä tavaroiden karsimiseen ja elämän yksinkertaistamiseen. En oikeastaan edes enää tiedä, mitä haluan. Pienessä kodissa opin ainakin sen, että kaaoksen hallintaan auttaa tavaran karsiminen. Säilytystilan puutteeseen pätee sama resepti. Toisaalta pulman ratkaisee myös rento asenne ja pitkä pinna.

Uskallan väittää, että paras koti lapsille on sellainen, jossa on rakastava ja välitön ilmapiiri. Ainakin meidän perheen yhteiset hyvät hetket ovat olleet parhautta niin pienissä kuin isoissakin neliöissä. Siitä huolimatta minua pelottaa ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni muuttaa. Pelkään, että suurempi koti hajottaa pienessä kodissa olevan ”lomatunnelman”.

Minulla on sairauteni, ja muilla vanhemmilla on omat elämänsä ”kuluttajat”. Ehkä kodin minimalisointi ja asumisen tiivistäminen ovat yritystä muokata elämästä hallittavampaa? Arjen pyörittämisen lisäksi ei kaivata yhtään ylimääräistä työsarkaa kotona.

Jokainen vanhempi tai perhe on kuitenkin erilainen. Yksi rakastaa puuhata pihamaalla ja upottaa sormensa multaan. Toinen taas käpertyy kerrostaloasunnon parvekkeelle tyytyväisenä lukemaan. Toisaalta myös elämäntilanteet muuttuvat. Se, mikä tuntuu tänään oikealta, voi olla huomenna suuressa muutoksessa. Voiko siis edes sanoa, mikä on ulkoisesti paras lapsiperheen koti? Tuskin.

Kuten kirjoituksestani huomaa, olen hämmentynyt uuden edessä. Kiinnitän huomiota Facebook– ryhmien kaksiossa asuviin suurperheisiin ja mietin, tarvitsenko lisää neliöitä.  Syövätkö isomman kodin neliöt viimeisenkin rippeen jäljellä olevasta elämänhallinnasta? Ehkä murehdin loppujen lopuksi enemmän sairauttani ja tulevaisuuttani kuin tulevan kotimme neliöitä.

En saa unohtaa sitä, että minulla oli kaikki eilen, minulla on kaikki nyt ja minulla tulee olemaan kaikki myös huomenna.

Riisuttu äiti

Olin kuusi ja puoli viikkoa sairaalahoidossa, mutta nyt olen kotona ja kirjoitan teille jo kahdella kädellä. Tällä hetkellä olen äiti, jonka jalat kantavat taas. Olisi liian rohkeaa sanoa olevani jo terve äiti. Olen toipilas äiti, joka haluaa ajatella hetken aikaa mitä tahansa muuta kuin elimistöni sekaisin laittavaa aivolisäkkeessäni lymyävää kasvainta. Sovitaanko niin, että olen hetken aikaa aivan tavallinen äiti, joka murehtii huomisen päivän ruuasta tai päiväkodin kihomatovaroituksesta? Tänään haluan pohtia kanssanne sitä, millainen kasvattaja oikeastaan olen.

Aikaisemmin luulin, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan tiettyjen ennalta määräämiensä periaatteiden ja raamien mukaan. Nyt ymmärrän, että lapset ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä. On totta, että lasten kautta elämä näyttäytyy kauniimpana, ja asiat saavat eri mittasuhteita, mutta omat lapseni ovat riisuneet minua myös raadollisella tavalla. He ovat kyseenalaistaneet, purkaneet ja raastaneet rikki kaikki vanhemmuuteeni liittyvät mielikuvat ja ajatukset. Minulla ei ole enää mitään kasvatusperiaatteita. Jäljelle on jäänyt happea haukkova vanhempi, jonka sormi ei kohoa tuomitsemaan yhdenkään toisen vanhemman elämää.

Leikittelen usein ajatuksella, että minulla olisi vain yksi lapsi. Jokaisen lapseni kohdalla olisin ollut aivan erilainen vanhempi. Esikoisen äitinä olisin onnistunut pikkulapsivaiheessa lähes täydellisesti. Olisin kertonut kaikille, miten rytmit ja rutiinit ovat vauvan ja lapsen elämän pelastus. Olisin ollut varma siitä, että muidenkin lapset rauhoittuvat yöunille, kunhan iltarutiineja alkaa toteuttamaan kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Olisin ihmetellyt lopun ikääni sitä, miten joidenkin yksivuotiaat purkavat kaikki kaapit ja juoksevat jopa keittiön pöydällä. Meidän yksivuotiaamme oli viisas, rauhallinen ja pohtiva, eikä hän edes sairastellut koskaan. Olisinkohan alkanut peräänkuuluttamaan rytmien ja rutiinien merkitystä myös terveydelle?

”Kakkonen” opetti minulle sen, mitä on kaappeja purkava ja pöydällä juokseva yksivuotias. Hänen kauttaan sain myös huomata, ettei säännöllinen elämänrytmi ole suorassa linjassa lapsen terveyden kanssa. Hänen kanssaan sain kokea kymmenet antibiootit, korvien putkituksen ja paineella seinään lentävät oksennukset. Mutta siitä huolimatta ainoastaan hänen äitinä olisin pitänyt lapsia mutkattomina ja helppoina. Kakkonen oli esikoista enemmän suoran toiminnan taapero. Hän ei jäänyt pohtimaan jokaista kokemaansa asiaa, eikä hän kuvaillut sanantarkasti kaikkien ihmisten tunnetiloja ja eleitä. Yksinomaan hänen äitinään vanhemmuus olisi ollut vähän liiankin helppoa. Oppikirjan mukaiset uhmaiät tulivat ja menivät. Olisin varmaan pitänyt hänen viidentoista minuutin ”kiukkukohtauksia” yhdenvertaisina muiden haastavien lasten uhmakohtausten kanssa.

Kunnes syntyi ”kolmonen”. Tässä vaiheessa suustani pääsi ensimmäinen kirosana lasten kuullen. Olin pidättänyt sitä neljä vuotta! Olin peräänkuuluttanut sitä, ettei lapsen edessä saa koskaan kiroilla tai korottaa ääntä. Ainoastaan kolmosen äitinä olisin ollut joka tapauksessa tiukilla. Voin sanoa, että tämä vauva ja taapero vastasi ainakin seitsemää ”kakkosta” tai kolmea esikoista. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut epäonnistunut äiti. Olisin ollut varma siitä, että olin tehnyt jotain väärin. Kaikki periaatteeni olisi kumottu kerralla, enkä olisi uskaltanut antaa yhdellekään vanhemmalle viisasta neuvoa.

Kolmonen opetti minulle yli kolmen vuoden vatsakivuista aiheutuneen huudon kautta mitä äitiys on. Hän opetti minulle sen, etten löydä yhtäkään viisasta kasvatusneuvoa minkäänlaisesta oppaasta tai muilta vanhemmilta. Hän opetti minulle sen, että tärkeintä on selvitä yhdestä päivästä kerrallaan. Hän räjäytti ilmaan viimeisetkin periaatteeni ja vanhemmuuden raamitukset. Hän teki minusta epätäydellisen äidin, jonka ainoana tehtävänä oli säilyttää rakastamisen taito lapsiani kohtaan.

Juuri kun luulin saaneeni vanhemmuuteeni edes jonkinlaista hallinnan tunnetta, syntyi ”nelonen”. Hänen sanomansa minulle oli se, ettei vanhemmuuden hallintaa kannata edes pyrkiä palauttamaan. Mitään hallintaa ei ole. Mitään ei voi ennakoida, eikä yksikään päivä ole koskaan yllätyksetön. Tärkeintä olisi koettaa pysyä hengissä.

Ainoastaan nelosen äitinä kaikki olisi ollut kuitenkin helppoa. Minulla olisi ollut yksi temperamenttinen lapsi, jonka kommelluksia olisin voinut purkaa muiden ”tulisten lasten” vanhempien kanssa. Olisin ollut sitä mieltä, että uhmaavalle lapselle on vain asetettava napakat rajat, eikä mitään joustoja saa tehdä. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut aivan päinvastaista mieltä. Hänelle auttoivat parhaiten kuiskaamalla annetut kehotukset. Ainoastaan ykkösen äitinä olisin liputtanut sylissä pidon puolesta, kun taas kakkonen ahdistui yli kaiken, jos hänet otti syliin suurimman kiukun aikana.

Olisin ollut niin paljon parempi äiti ainoastaan yhdelle lapselle (paitsi kolmonen teki työtään monen lapsen edestä). Olisin saanut hioa periaatteitani ja kokea onnistumisen riemua. Olisin saanut elää siinä harhaisessa kuplassa, jossa kuvittelin kasvatuksella olevan merkitystä lapseni koko olemukseen. Olisin ottanut enemmän kunniaa itselleni ja kokenut onnistuvani vanhempana paremmin. Yhtä aikaa olisin nostanut itseäni muiden ”huonompien vanhempien” yläpuolelle. Se olisi ollut karmivaa ja ehdottomasti väärin.

Syksyllä kaikki lapseni ovat jo kouluiässä, ja kasvatustaipale on edelleen alkuvaiheessa. Älkää kysykö minulta koskaan kasvatusneuvoja. Minulla ei ole nimittäin enää yhtäkään. Aiemmin luulin olevani paljon parempi äiti. Minulta olisi löytynyt joka tilanteeseen pieni vinkki tai neuvo.

Nyt ajattelen, että lapseni ovat kuin syksyiset lehdet, joita en voi haravoida kotipihani kauniiseen kasaan. Voin vain katsella, kun he kieppuvat pyörteisen syystuulen mukana. Voin katsella ja olla onnellinen. Voin iloita heidän väreistään ja kauniista kaarista, joita he piirtävät ilmaan. Voin vain kiittää siitä, että he leijuvat vielä kotipihani tuulissa ja luottaa siihen, että aikanaan he saavat lentää korkeammalle raja-aitojen ulkopuolelle.

He näkevät nyt äidin, joka haravoi pihan muita lehtiä hymyillen ja on läsnä. He näkevät äidin, joka koettaa sopeutua kotipihan vaihteleviin vuodenaikoihin ja säätiloihin. Elän ja hengitän lasteni kanssa samaa ilmaa – se riittää minulle nyt.

Rakkauskirje

Kirjoitan kaikki puhelinviestini oikean käden etusormella. Kyllä vain. Naputtelen viestini ainoastaan yhdellä sormella ja olen siinä vielä melkoisen nopea. Miten tämä liittyy tämänkertaiseen postaukseeni? Siten, että kirjoitan koko blogitekstini himmennetyllä puhelimen ruudulla yhden sormen avulla. Näköhäiriöt ja kovat päänsäryt estävät minua käyttämään tietokonetta.

Olen pakahtua kirjoittamattomuudesta. Sairautta pahempaa on kirjoittamisen tukahduttaminen. En jaksa odottaa tervehtymiseeni saakka. Kaiken lisäksi silmälääkäri sanoi, että näköhermojani vasten lepäävä kasvain voi viedä näköni milloin vain. Miksi siis odottaisin?

Olen ollut sairaalassa jo kolme viikkoa. Totta totisesti makasin täällä myös jouluna ja uutena vuotena. Tonttuinen villiarki olisi maistunut minulle kernaasti joulukinkun ja suklaan lisäksi. Sen sijaan piilotin oksennuspussin pyyhkeen alle ja hymyilin perhekuvassa sairaalasängyllä. Päähäni painettiin vaaleanvihreä tonttulakki ja sylini täyttyi jouluntuoksuisista lapsista. Pienet jalat venyttivät katetrin letkua, ja kuopus päätti, että olin kiinni kidutusvälineissä.

Lapset näyttivät sairaalaympäristössä kovin isoilta. Heidän katseensa puhkuivat toivoa ja elämää. Olisin halunnut venyttää syliäni. Repiä letkut ja piuhat irti, ja rutistaa kovemmin. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni päästin irti vanhemman pärjäävyydestä. Äidin reippaus varisi maahan niin kuin tämän vuoden joulukuusemme neulaset.

Olimme aloittaneet kirjoittamaan loppuvuodesta rakkauskirjeitä toisillemme. Siis ihan koko perhe. Tein kirjeen pohjaksi osittain täytetyn tekstin, jonka tulostin kaikille valmiiksi. Päätimme, että jokainen saa rakkauskirjeen toisilta. Jopa kuusivuotias kuopuksemme osasi täyttää kirjeen tyhjät kohdat syvällisillä ja kauniilla ajatuksilla.

Jouluaattona siinä sairaalan sängyllä katetriletkun ja piuhojen puristuksessa sain kuulla viisi rakkauskirjettä. Se oli paras joululahjani. Joskus on vaikeaa sanoa niitä tärkeimpiä asioita ääneen.

Heittäytykää hempeilemään. Sanokaa tai kirjoittakaa toisillenne niitä hyviä asioita, jotka eivät pääse koskaan pintaan. Niitä, joita arjen puristus ja elämän paine työntävät tahtomatta taka-alalle. Puskekaa hyvät asiat turhautumisen läpi.

Rakas äiti,

Minä olen sinun lapsesi.

Kun näin sinut ensimmäistä kertaa, olin vauva.

Sinä saat minut aina hymyilemään, kun pelataan Heitä sikaa.

Muistan, kun kerran yhdessä koristeltiin joulukuusta.

Sinussa on ihan parasta se, kun leikit minun kanssa.

Minusta sinä olet todella hyvä luistelemaan.

En ikinä unohda sitä, kun oltiin mummulassa.

Minua harmittaa, kun olen joskus lyönyt sinua.

Pyydän anteeksi, kun löin sinua.

Sinä olet aivan ihana, koska tykkään sinusta.

Tulevaisuudessa haluaisin lähteä junalla sinun kanssa Helsinkiin.

Haluan, ettet koskaan unohda että olin sinun sylissä.

Muistatko sen hassun jutun, kun leikit minun kanssa ulkona?

Rakastan sinua, koska olet niin lempeä.

Sinusta tulisi isona oikein hyvä lääkäri.

Toivon sinun elämääsi iloa.

Terveisin, kuopus

 

Sivustaseuraajana

Olen etukäteisihminen. Tarvitsen paljon aikaa asioiden prosessointiin ennen ja jälkeen tapahtuman. Elän tulevaa hetkeä jo etukäteen, jotta voin elää kyseistä hetkeä lopulta sataprosenttisesti. Olen aina tiennyt elämän haurauden ja terveyden arvon ja saatoin ajatella, etten tarvitse siihen liittyen käytännön työharjoittelua ainakaan vielä. Arvostin jokaista tervettä aamua ja päivää täysin rinnoin. Arvostin elämää ja tiesin, että huomenna voin olla sairas. No huomenna olin sairas. Ehkä olin vain valmistautunut ymmärtämään sen.

Huomenna tulee yksitoista viikkoa siitä, kun minut nostettiin ambulanssiin ja ajattelin, että minut viedään sairaalaan, jossa minusta tehdään terve. No oikeasti en ajatellut mitään, koska olin puoliksi tajuton. Mutta olisin voinut ajatella niin. En olisi ainakaan ajatellut, että vielä yhdentoista viikon päästä makaan magneettilaitteen huminassa, ja päästäni löytyneen kasvaimen tutkimukset jatkuvat. En olisi ajatellut, että minusta tulisi oman villiarkeni sivustakatsoja ja tokkurainen äiti. Mutta minusta tuli.

Kun elää päivästä toiseen jatkuvan päätä hakkaavan paineen kanssa, kaikki elämän mittasuhteet muuttuvat. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun tuli synnytyslaitokselta kotiin esikoisen kanssa. Kaikki entinen tuntui yhtäkkiä vieraalta. Ihmisten kiire ja elämän järjetön rytmi tuntuu oudolta ja absurdilta. Aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan osana sitä.

Yhtäkkiä kuvittelen koko Suomen kansan aivan kuin suurena eskariryhmänä. Kaikki aikuiset ovat lapsia, ja eskarissa käy mieletön kuhina. Sauli Niinistö on ryhmän rauhallisin poika. Hän asettelee rakennuspalikoita päällekkäin ja kokoaa uskomattomia rakennelmia. Yhdessä nurkkauksessa osa lapsista leikkii Putous-ohjelmaa. Roope Salminen käskee kavereitaan seisomaan rivissä. Kolmen lapsen ryhmä kantaa käsissään lasipurkeissa olevia leppäkerttuja ja pyytää Putous-hahmolaisia olemaan hiljempaa. Yksi heistä itkee eskarin pihakuusen kaatamista.

Kaksi tomeraa eskarilaista työntää nuken rattaita ja pukkaa mennessään Sauli Niinistön palikkarakennelman kumoon. Lapset eivät välitä muusta kuin nukeistaan, joiden on saatava nyt vaunulenkkinsä. Sauli kerää itkuaan, mutta hän ei syytä ketään. Juha Sipilä keskeyttää lennokkinsa rakentamisen, ja tulee auttamaan Saulia rakennelman korjaamisessa. Putosta leikkivät lapset alkavat olla villeinä.

Päivälevon aikaan ”nukkarista” kuuluu mieletön itku. Osaa ei nukuta. Osa on yliväsyneitä. Osa haluaisi vain jutella. Osa inhoaa päivällä pötköttämistä. Osa murehtii kesken jääneitä leikkejä. Osa itkee äänetöntä itkuaan peiton nurkkaan. Itse varmaan kuuluisin niihin, joiden olisi vaikea rauhoittua kahdenkymmenen muun kanssa. Siinä me kaikki olemme. Kaikki omissa rooleissaan. Tärkeinä ja kiireellisinä. Toivottavasti emme uupuneina.

En ole menossa sekaisin, vaikka kuvittelenkin itseni (ja teidät) kuusivuotiaiksi eskarilaisiksi leikkimässä yhdessä presidentin kanssa. Vaikka eikös se ole niin ettei sekaisin mennyt ihminen tunnista olevansa sekaisin? No ehkä olen vain ollut yksitoista viikkoa yksin ajatusteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että olemme kaikki samalla viivalla. Ajattelin niin kyllä ennenkin, mutta uutena ajatuksena on palikoilla leikkivä Sauli.

Sairaana saa kirjoittaa vähän sekavia ja päivitellä maailman järjetöntä menoa (jossa oli itse osallisena vielä kaksitoista viikkoa sitten). Etukäteisihmisenä minun täytyy valmistautua jo mahdolliseen terveyteen. Tietenkin myös sairauden jatkumiseen. Tai ehkäpä en valmistaudu enää mihinkään. Kuvittelen itseni eskariryhmän rauhallisimman pojan eli Saulin viereen ja katselen hänen upeita rakennelmiaan. Minun kiireeni ei ole enää olemassa.

Sairas äiti

”Kuoletko sinä äiti?” ”Miksi sinä vain makaat?” Pienet silmät katsovat minua vaativasti. Kaikki neljä lastani suhtautuvat omalla tavallaan äkilliseen sairastumiseeni. ”En kuole. En varmasti kuole. Äidin päässä nyt on vaan semmoinen… semmoinen hyvin pieni juttu. Vähän niin kuin syylä. Tai näppy. Tai no on se herneen kokoinen, mutta tosi pieni silti. Tai on se oikeastaan kasvain. Mutta ei paha kasvain. Ei semmoinen, johon kuolee. Vaan semmoinen tosi hyvä kasvain, jota voidaan hoitaa, kun se tekee äidin kipeäksi.” En ehtinyt valmistautua lasten kysymyksiin. En ehtinyt valmistautua sairauteen enkä siihen, että elämäni pysähtyy elokuun viimeiseen päivään.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä pyöritin villiarkea vielä vimmatusti. Mies oli tuttuun tapaansa työmatkoilla, ja minä otin päävastuun arjesta. Minun oli tarkoitus jatkaa opintojani seuraavalla viikolla. Aamusirkus, iltapäiväkerho, päivällisnälkä ja lukuisat harrastukset. Kirotut harrastukset. Minä, joka päätin että lapsen harrastukseksi riittää metsäkävely, huolehdin lapsia nyt partioon, viuluun, jalkapalloon, haitariin, kitaraan, tanssiin ja parkouriin. Milloin sinne metsään enää edes ehti?

Joka tapauksessa pyöritin villiarkea oikeastaan mukavalla mielellä. Ainoa harmi oli hiljattain hiipuneet voimani ja järjettömät päänsärkykohtaukset. Olin menossa hakemaan helpotusta päänsärkyyn fysioterapeutin vastaanotolta. Tuo vastaanotto vei minut sairaalaan ja petipotilaaksi. Siitä voit lukea enemmän täältä. Äiti sippasi. Akku loppui. Villiarjen pöly laskeutui, ja jäljelle jäivät silmiään pyörittelevät lapset.

”Et sinä voi mennä sinne sairaalaan.”, esikoinen uhosi. ”Sairaalassa saa valmisruokaa.”, kuopus kommentoi. Ajatukseni ovat tahmeat, ja koko kehoni lihakset ovat edelleen kuin löysää makaronia. Käytän viimeiset voimani siihen, etten näyttäisi niin sairaalta kuin olen. Miksi on vaikea romahtaa kokonaan lasten edessä? Onneksi he eivät nähneet, kun minua kannettiin ambulanssiin. Äidin tulee olla vahva. Aina pikkuisen vahvempi kuin lapset. Ei äidin kuulu olla hauras ja heikko. Ei sen niin pitäisi mennä.

Mutta en minä valitse vahvuuttani enkä perheemme tilannetta. En valitse sairautta enkä elämän mittaa. Olenhan sen tiennytkin. Olen nähnyt, kuinka äidit ja isät lähtevät lastensa luota kesken matkan. En ole ajatellut olevani erilainen, vahvempi. Enkä ole nyt edes lähdössä minnekään muualle kuin sairaalaan.

Miten voi olla yhtä aikaa sairas, heikko ja äiti? Tähän en ole löytänyt vielä opaskirjaa. Sairas olotila tuntuu niin suurelta, ettei sen ympärille tunnu mahtuvan edes oma ihmisyys. Miten voisin saada äitiyden mahtumaan siihen, ihan jo käytännön asioissa?

Sairaalassa olen potilas, mutta kotona olen äiti. Vaikka pahoinvointi kouristelee vatsaani, ja päänsärky viiltää pääni kahtia, olen äiti enkä potilas. Vaikka makaan pimeässä huoneessa enkä jaksa edes puhua, olen makaava äiti. Kuopus kaataa pieneen posliiniastiaan vettä ja hoitaa äitiä. Hän suuttuu, kun en haluaisi iltapalaa sänkyyn. Lopulta järsimme näkkileipää pimeässä sängyn päällä. Kuopus ei huomaa, että kyynel putoaa näkkileipäni päälle. On aivan hiljaista.

Lapset ovat myös eteenpäin katsovia, eivätkä he jää muuttuneen tilanteen vangiksi. Pian minulta jo vaaditaan ruokaa, läksyapua ja pyörähuoltoa. Sairasvuoteeni muuttuu leikkimatoksi, ja minä olen vuori, parkkitalo tai potilas. Olen kampauspää, pomppulinna ja mustekala. Äiti kelpaa lapsille makaavana amebana. Äidin sairas olemus riittää. Se on uskomatonta.

Joka kerta, kun kipu ja paha olo hellittävät hetkeksi, totuus iskee vasten kasvoja. Miten me selviämme? Enkö saakaan mennä yliopistolle? Mitä sitten, kun mies aloittaa reissutyönsä jälleen? Milloin saan autolla-ajoluvan takaisin? Sitä ennen pitäisi saada tietenkin toimintakyky takaisin. Minulla on edelleen neljä vaativaa lasta ja villiarki. Ne eivät katoa, vaikka terveyteni katoaa.

Astelen rauhallisesti terassin sohvalle istumaan. Ilta hämärtyy, ja ilmassa tuoksuu loppukesä. En aisti vielä syksyä. Terassin ovi aukeaa, ja kuopus sanoo ettei uni tule. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä olisin näyttänyt vihaiselta ja käskenyt häntä menemään heti takaisin sänkyyn. Nyt pyydän häntä tulemaan viltin kanssa syliini. Hän kaivautuu minuun kuin kissanpentu ja nukahtaa nopeasti. Lentokoneen valo näyttää aivan tähdenlennolta. Minulla on niin kaikki.

 

 

Kotihoito vai päiväkoti?

Olin kahdeksan vuotta putkeen kotiäitinä. Synnytin neljä lasta kuuden vuoden sisään ja olin seitsemän vuotta ainoastaan raskaus- ja imetysaparaatti. Kaksi ensimmäistä lastani saivat kokea täydellisen kotikasvatuksen ja lyhyet eskaripäivät. Kaksi nuorempaa lastani pääsivät maistelemaan päiväkotielämää jo kaksi- ja neljävuotiaina. Yleisen käsitykseni mukaan olin suhteellisen pitkään kotona lapsiani varten.

Millä asenteella kerron tästä teille? Olenko ylpeä siitä, kun ensimmäiset lapseni saivat kasvaa kotioloissa ilman kiirettä ja ympärillä olevia suuria lapsiryhmiä? Ajattelenko, etten vaihtaisi päivääkään pois kallisarvoisista kotiäitivuosistani? Tuomitsenko niitä, jotka kantavat vuoden ikäisiä vauvojaan päiväkodin portista sisään? Ennen tuomitsin heitä ainakin syvällä sisimmässäni. Ennen ajattelin, että paras paikka lapselle on kaikissa tapauksissa koti.  Kerron teille kotiäitivuosistani kuitenkin hyvin ristiriitaisin ja myös surullisin mielin.

Neljä ensimmäistä kotiäitivuottani olivat mansikan makuisia ja täynnä pakahduttavaa iloa. Minulla oli kaksi alle neljävuotiasta lasta ja yksi pieni vauva. Jos lapsilukuni olisi jäänyt kahteen ensimmäiseen lapseen, kirjoittaisin teille nyt aivan eri tavalla. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka kotiäitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaisin siitä, kuinka säälin niitä lapsia, joita näen raahattavan päiväkotiin makuuhuoneemme ikkunasta. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka helppoa elämä on lapsiperheessä, kun muistaa vain selkeät rutiinit ja lasta rakastavan katseen.

Mutta lapsilukumäärämme ei jäänyt kahteen, eikä vielä kolmeenkaan. En saanutkaan kuitattua univelkoja enää raskausaikoina, eivätkä kaikki lapset kasvaneetkaan uhmaikänsä ohi. Valvoin aluksi yötä päivää arkipäivinä. Lopulta valvoin myös viikonloppuisin, koska en osannut nukahtaa korvatulppien tai kuulosuojainten avulla. Valvoin niin kauan, ettei minua enää väsyttänyt. Olin täysin virkeä ja onnellinen. Luulin, etten tarvitse unta enää ollenkaan.

”Lapset lentävät pian pesästä!” ”Siinähän ne neljä lasta menee missä kaksikin!” Uskoin kaikkiin lentäviin lauseisiin, joita kuulin ympäriltäni. Olin tavattoman onnellinen siitä, että olin etuoikeutettu olemaan kotona lasteni kanssa. Olin niin onnellinen, etten huomannut kehoni varoitusmerkkejä. En huomannut sitä, että lapsiperheen elämän ei olisi pitänyt olla niin rankkaa.

Kannoin huutavaa lastamme sylissä yötä päivää lähes kolmen vuoden ajan. Kannoin häntä kaiken aikaa huolimatta siitä, että minulla oli hänen lisäkseen kaksi isompaa (alle kouluikäistä) lasta ja uusi vauva hoidettavana. Keksin aina uusia strategioita selvitä yhdestä päivästä. Ostin muun muassa perunankuorimiskoneen ja söin kaikki ateriani seisten.

Kunnes huomasin, että puhuin unissani leikkiessäni isompien lasten kanssa olohuoneen lattialla. Kunnes huomasin, että aloin saada jäätäviä nivelkipuja etenkin aamuisin. Kunnes huomasin, että kymmenen vuotta poissa olleet migreenikohtaukset palasivat ennennäkemättömällä voimalla päähäni. Kunnes huomasin, etten jaksanut nostaa enää suihkua pääni päälle, ja hiustenharjaus sai käteni maitohapoille.

Kunnes huomasin että makasin sairaalassa, ja minun epäiltiin olevan vakavasti sairas. Huomasin, että keuhkoni kuvattiin, sydäntäni rekisteröitiin yötä päivää, ja käsivarteni täyttyivät verikokeiden pistojäljistä. Elämäni pysähtyi, mutta olin edelleen onnellinen.

Mikään ei ollut enää ennallaan. Istuin kotini lattialla ja imuroin konttaamalla. Koetin keksiä lapsille leikkejä, jossa ollaan lattialla ihan liikkumatta. Piirsimme sormella toistemme selkiin kuvioita ja teimme toisistamme parkkitaloja. Se ei kuitenkaan riittänyt. Jonkun oli laitettava ruokaa ja pestävä lasten kakkapyllyt. Saimme päiväkotipaikan lapsille lääkärin lähetteellä, ja kotiäitiyteni päättyi. Sen pituinen se. Not so happy end.

Olisiko minun pitänyt laittaa lapseni hoitoon jo aikaisemmin? Olisi. Paljon aikaisemmin. Ennen kuin väsymys vaihtui virkeydeksi, ja päivät muuttuivat selviytymisareenoiksi. Jos olisin laittanut lapseni hoitoon aikaisemmin, heillä olisi tänään jaksavampi äiti. Heillä olisi äiti, jonka ei tarvitse pötkötellä jokaisen liikahduksen jälkeen. Heillä olisi äiti, joka ei kuormittuisi jokaisesta ympäriltä kuuluvasta äänestä. Mutta heillä oli jaksava kotiäiti. Senhän pitäisi riittää?

En voi tuomita enää kenenkään vanhemman valintoja. En oikeastaan enää edes ymmärrä, miten joku kykenee arvostelemaan toisten elämää. Ole kotona ja vietä ikimuistoisia vuosia lastesi kanssa. Vie lapsesi hoitoon ja vietä ikimuistoista elämää. Tärkeintä olisi, että olet vanhempi, joka yrittäisi olla tappamatta itseään kodin tai työn tähden.

Ole vanhempi, joka kuuntelee ennen lapsia itseään.