Rakkauskirje

Kirjoitan kaikki puhelinviestini oikean käden etusormella. Kyllä vain. Naputtelen viestini ainoastaan yhdellä sormella ja olen siinä vielä melkoisen nopea. Miten tämä liittyy tämänkertaiseen postaukseeni? Siten, että kirjoitan koko blogitekstini himmenetyllä puhelimen ruudulla yhden sormen avulla. Näköhäiriöt ja kovat päänsäryt estävät minua käyttämään tietokonetta.

Olen pakahtua kirjoittamattomuudesta. Sairautta pahempaa on kirjoittamisen tukahduttaminen. En jaksa odottaa tervehtymiseeni saakka. Kaiken lisäksi silmälääkäri sanoi, että näköhermojani vasten lepäävä kasvain voi viedä näköni milloin vain. Miksi siis odottaisin?

Olen ollut sairaalassa jo kolme viikkoa. Totta totisesti makasin täällä myös jouluna ja uutena vuotena. Tonttuinen villiarki olisi maistunut minulle kernaasti joulukinkun ja suklaan lisäksi. Sen sijaan piilotin oksennuspussin pyyhkeen alle ja hymyilin perhekuvassa sairaalasängyllä. Päähäni painettiin vaaleanvihreä tonttulakki ja sylini täyttyi jouluntuoksuisista lapsista. Pienet jalat venyttivät katetrin letkua, ja kuopus päätti että olin kiinni kidutusvälineissä.

Lapset näyttivät sairaalaympäristössä kovin isoilta. Heidän katseensa puhkuivat toivoa ja elämää. Olisin halunnut venyttää syliäni. Repiä letkut ja piuhat irti, ja rutistaa kovemmin. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni päästin irti vanhemman pärjäävyydestä. Äidin reippaus varisi maahan niin kuin tämän vuoden joulukuusemme neulaset.

Olimme aloittaneet kirjoittamaan loppuvuodesta rakkauskirjeitä toisillemme. Siis ihan koko perhe. Tein kirjeen pohjaksi osittain täytetyn tekstin, jonka tulostin kaikille valmiiksi. Päätimme, että jokainen saa rakkauskirjeen toisilta. Jopa kuusivuotias kuopuksemme osasi täyttää kirjeen tyhjät kohdat syvällisillä ja kauniilla ajatuksilla.

Jouluaattona siinä sairaalan sängyllä katetriletkun ja piuhojen puristuksessa sain kuulla viisi rakkauskirjettä. Se oli paras joululahjani. Joskus on vaikeaa sanoa niitä tärkeimpiä asioita ääneen.

Heittäytykää hempeilemään. Sanokaa tai kirjoittakaa toisillenne niitä hyviä asioita, jotka eivät pääse koskaan pintaan. Niitä, joita arjen puristus ja elämän paine työntävät tahtomatta taka-alalle. Puskekaa hyvät asiat turhautumisen läpi.

Rakas äiti,

Minä olen sinun lapsesi.

Kun näin sinut ensimmäistä kertaa, olin vauva.

Sinä saat minut aina hymyilemään, kun pelataan Heitä sikaa.

Muistan, kun kerran yhdessä koristeltiin joulukuusta.

Sinussa on ihan parasta se, kun leikit minun kanssa.

Minusta sinä olet todella hyvä luistelemaan.

En ikinä unohda sitä, kun oltiin mummulassa.

Minua harmittaa, kun olen joskus lyönyt sinua.

Pyydän anteeksi, kun löin sinua.

Sinä olet aivan ihana, koska tykkään sinusta.

Tulevaisuudessa haluaisin lähteä junalla sinun kanssa Helsinkiin.

Haluan, ettet koskaan unohda että olin sinun sylissä.

Muistatko sen hassun jutun, kun leikit minun kanssa ulkona?

Rakastan sinua, koska olet niin lempeä.

Sinusta tulisi isona oikein hyvä lääkäri.

Toivon sinun elämääsi iloa.

Terveisin, kuopus

 

Sivustaseuraajana

Olen etukäteisihminen. Tarvitsen paljon aikaa asioiden prosessointiin ennen ja jälkeen tapahtuman. Elän tulevaa hetkeä jo etukäteen, jotta voin elää kyseistä hetkeä lopulta sataprosenttisesti. Olen aina tiennyt elämän haurauden ja terveyden arvon ja saatoin ajatella, etten tarvitse siihen liittyen käytännön työharjoittelua ainakaan vielä. Arvostin jokaista tervettä aamua ja päivää täysin rinnoin. Arvostin elämää ja tiesin, että huomenna voin olla sairas. No huomenna olin sairas. Ehkä olin vain valmistautunut ymmärtämään sen.

Huomenna tulee yksitoista viikkoa siitä, kun minut nostettiin ambulanssiin ja ajattelin, että minut viedään sairaalaan, jossa minusta tehdään terve. No oikeasti en ajatellut mitään, koska olin puoliksi tajuton. Mutta olisin voinut ajatella niin. En olisi ainakaan ajatellut, että vielä yhdentoista viikon päästä makaan magneettilaitteen huminassa, ja päästäni löytyneen kasvaimen tutkimukset jatkuvat. En olisi ajatellut, että minusta tulisi oman villiarkeni sivustakatsoja ja tokkurainen äiti. Mutta minusta tuli.

Kun elää päivästä toiseen jatkuvan päätä hakkaavan paineen kanssa, kaikki elämän mittasuhteet muuttuvat. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun tuli synnytyslaitokselta kotiin esikoisen kanssa. Kaikki entinen tuntui yhtäkkiä vieraalta. Ihmisten kiire ja elämän järjetön rytmi tuntuu oudolta ja absurdilta. Aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan osana sitä.

Yhtäkkiä kuvittelen koko Suomen kansan aivan kuin suurena eskariryhmänä. Kaikki aikuiset ovat lapsia, ja eskarissa käy mieletön kuhina. Sauli Niinistö on ryhmän rauhallisin poika. Hän asettelee rakennuspalikoita päällekkäin ja kokoaa uskomattomia rakennelmia. Yhdessä nurkkauksessa osa lapsista leikkii Putous-ohjelmaa. Roope Salminen käskee kavereitaan seisomaan rivissä. Kolmen lapsen ryhmä kantaa käsissään lasipurkeissa olevia leppäkerttuja ja pyytää Putous-hahmolaisia olemaan hiljempaa. Yksi heistä itkee eskarin pihakuusen kaatamista.

Kaksi tomeraa eskarilaista työntää nuken rattaita ja pukkaa mennessään Sauli Niinistön palikkarakennelman kumoon. Lapset eivät välitä muusta kuin nukeistaan, joiden on saatava nyt vaunulenkkinsä. Sauli kerää itkuaan, mutta hän ei syytä ketään. Juha Sipilä keskeyttää lennokkinsa rakentamisen, ja tulee auttamaan Saulia rakennelman korjaamisessa. Putosta leikkivät lapset alkavat olla villeinä.

Päivälevon aikaan ”nukkarista” kuuluu mieletön itku. Osaa ei nukuta. Osa on yliväsyneitä. Osa haluaisi vain jutella. Osa inhoaa päivällä pötköttämistä. Osa murehtii kesken jääneitä leikkejä. Osa itkee äänetöntä itkuaan peiton nurkkaan. Itse varmaan kuuluisin niihin, joiden olisi vaikea rauhoittua kahdenkymmenen muun kanssa. Siinä me kaikki olemme. Kaikki omissa rooleissaan. Tärkeinä ja kiireellisinä. Toivottavasti emme uupuneina.

En ole menossa sekaisin, vaikka kuvittelenkin itseni (ja teidät) kuusivuotiaiksi eskarilaisiksi leikkimässä yhdessä presidentin kanssa. Vaikka eikös se ole niin ettei sekaisin mennyt ihminen tunnista olevansa sekaisin? No ehkä olen vain ollut yksitoista viikkoa yksin ajatusteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että olemme kaikki samalla viivalla. Ajattelin niin kyllä ennenkin, mutta uutena ajatuksena on palikoilla leikkivä Sauli.

Sairaana saa kirjoittaa vähän sekavia ja päivitellä maailman järjetöntä menoa (jossa oli itse osallisena vielä kaksitoista viikkoa sitten). Etukäteisihmisenä minun täytyy valmistautua jo mahdolliseen terveyteen. Tietenkin myös sairauden jatkumiseen. Tai ehkäpä en valmistaudu enää mihinkään. Kuvittelen itseni eskariryhmän rauhallisimman pojan eli Saulin viereen ja katselen hänen upeita rakennelmiaan. Minun kiireeni ei ole enää olemassa.

Sairas äiti

”Kuoletko sinä äiti?” ”Miksi sinä vain makaat?” Pienet silmät katsovat minua vaativasti. Kaikki neljä lastani suhtautuvat omalla tavallaan äkilliseen sairastumiseeni. ”En kuole. En varmasti kuole. Äidin päässä nyt on vaan semmoinen… semmoinen hyvin pieni juttu. Vähän niin kuin syylä. Tai näppy. Tai no on se herneen kokoinen, mutta tosi pieni silti. Tai on se oikeastaan kasvain. Mutta ei paha kasvain. Ei semmoinen, johon kuolee. Vaan semmoinen tosi hyvä kasvain, jota voidaan hoitaa, kun se tekee äidin kipeäksi.” En ehtinyt valmistautua lasten kysymyksiin. En ehtinyt valmistautua sairauteen enkä siihen, että elämäni pysähtyy elokuun viimeiseen päivään.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä pyöritin villiarkea vielä vimmatusti. Mies oli tuttuun tapaansa työmatkoilla, ja minä otin päävastuun arjesta. Minun oli tarkoitus jatkaa opintojani seuraavalla viikolla. Aamusirkus, iltapäiväkerho, päivällisnälkä ja lukuisat harrastukset. Kirotut harrastukset. Minä, joka päätin että lapsen harrastukseksi riittää metsäkävely, huolehdin lapsia nyt partioon, viuluun, jalkapalloon, haitariin, kitaraan, tanssiin ja parkouriin. Milloin sinne metsään enää edes ehti?

Joka tapauksessa pyöritin villiarkea oikeastaan mukavalla mielellä. Ainoa harmi oli hiljattain hiipuneet voimani ja järjettömät päänsärkykohtaukset. Olin menossa hakemaan helpotusta päänsärkyyn fysioterapeutin vastaanotolta. Tuo vastaanotto vei minut sairaalaan ja petipotilaaksi. Siitä voit lukea enemmän täältä. Äiti sippasi. Akku loppui. Villiarjen pöly laskeutui, ja jäljelle jäivät silmiään pyörittelevät lapset.

”Et sinä voi mennä sinne sairaalaan.”, esikoinen uhosi. ”Sairaalassa saa valmisruokaa.”, kuopus kommentoi. Ajatukseni ovat tahmeat, ja koko kehoni lihakset ovat edelleen kuin löysää makaronia. Käytän viimeiset voimani siihen, etten näyttäisi niin sairaalta kuin olen. Miksi on vaikea romahtaa kokonaan lasten edessä? Onneksi he eivät nähneet, kun minua kannettiin ambulanssiin. Äidin tulee olla vahva. Aina pikkuisen vahvempi kuin lapset. Ei äidin kuulu olla hauras ja heikko. Ei sen niin pitäisi mennä.

Mutta en minä valitse vahvuuttani enkä perheemme tilannetta. En valitse sairautta enkä elämän mittaa. Olenhan sen tiennytkin. Olen nähnyt, kuinka äidit ja isät lähtevät lastensa luota kesken matkan. En ole ajatellut olevani erilainen, vahvempi. Enkä ole nyt edes lähdössä minnekään muualle kuin sairaalaan.

Miten voi olla yhtä aikaa sairas, heikko ja äiti? Tähän en ole löytänyt vielä opaskirjaa. Sairas olotila tuntuu niin suurelta, ettei sen ympärille tunnu mahtuvan edes oma ihmisyys. Miten voisin saada äitiyden mahtumaan siihen, ihan jo käytännön asioissa?

Sairaalassa olen potilas, mutta kotona olen äiti. Vaikka pahoinvointi kouristelee vatsaani, ja päänsärky viiltää pääni kahtia, olen äiti enkä potilas. Vaikka makaan pimeässä huoneessa enkä jaksa edes puhua, olen makaava äiti. Kuopus kaataa pieneen posliiniastiaan vettä ja hoitaa äitiä. Hän suuttuu, kun en haluaisi iltapalaa sänkyyn. Lopulta järsimme näkkileipää pimeässä sängyn päällä. Kuopus ei huomaa, että kyynel putoaa näkkileipäni päälle. On aivan hiljaista.

Lapset ovat myös eteenpäin katsovia, eivätkä he jää muuttuneen tilanteen vangiksi. Pian minulta jo vaaditaan ruokaa, läksyapua ja pyörähuoltoa. Sairasvuoteeni muuttuu leikkimatoksi, ja minä olen vuori, parkkitalo tai potilas. Olen kampauspää, pomppulinna ja mustekala. Äiti kelpaa lapsille makaavana amebana. Äidin sairas olemus riittää. Se on uskomatonta.

Joka kerta, kun kipu ja paha olo hellittävät hetkeksi, totuus iskee vasten kasvoja. Miten me selviämme? Enkö saakaan mennä yliopistolle? Mitä sitten, kun mies aloittaa reissutyönsä jälleen? Milloin saan autolla-ajoluvan takaisin? Sitä ennen pitäisi saada tietenkin toimintakyky takaisin. Minulla on edelleen neljä vaativaa lasta ja villiarki. Ne eivät katoa, vaikka terveyteni katoaa.

Astelen rauhallisesti terassin sohvalle istumaan. Ilta hämärtyy, ja ilmassa tuoksuu loppukesä. En aisti vielä syksyä. Terassin ovi aukeaa, ja kuopus sanoo ettei uni tule. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä olisin näyttänyt vihaiselta ja käskenyt häntä menemään heti takaisin sänkyyn. Nyt pyydän häntä tulemaan viltin kanssa syliini. Hän kaivautuu minuun kuin kissanpentu ja nukahtaa nopeasti. Lentokoneen valo näyttää aivan tähdenlennolta. Minulla on niin kaikki.

 

 

Kotihoito vai päiväkoti?

Olin kahdeksan vuotta putkeen kotiäitinä. Synnytin neljä lasta kuuden vuoden sisään ja olin seitsemän vuotta ainoastaan raskaus- ja imetysaparaatti. Kaksi ensimmäistä lastani saivat kokea täydellisen kotikasvatuksen ja lyhyet eskaripäivät. Kaksi nuorempaa lastani pääsivät maistelemaan päiväkotielämää jo kaksi- ja neljävuotiaina. Yleisen käsitykseni mukaan olin suhteellisen pitkään kotona lapsiani varten.

Millä asenteella kerron tästä teille? Olenko ylpeä siitä, kun ensimmäiset lapseni saivat kasvaa kotioloissa ilman kiirettä ja ympärillä olevia suuria lapsiryhmiä? Ajattelenko, etten vaihtaisi päivääkään pois kallisarvoisista kotiäitivuosistani? Tuomitsenko niitä, jotka kantavat vuoden ikäisiä vauvojaan päiväkodin portista sisään? Ennen tuomitsin heitä ainakin syvällä sisimmässäni. Ennen ajattelin, että paras paikka lapselle on kaikissa tapauksissa koti.  Kerron teille kotiäitivuosistani kuitenkin hyvin ristiriitaisin ja myös surullisin mielin.

Neljä ensimmäistä kotiäitivuottani olivat mansikan makuisia ja täynnä pakahduttavaa iloa. Minulla oli kaksi alle neljävuotiasta lasta ja yksi pieni vauva. Jos lapsilukuni olisi jäänyt kahteen ensimmäiseen lapseen, kirjoittaisin teille nyt aivan eri tavalla. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka kotiäitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaisin siitä, kuinka säälin niitä lapsia, joita näen raahattavan päiväkotiin makuuhuoneemme ikkunasta. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka helppoa elämä on lapsiperheessä, kun muistaa vain selkeät rutiinit ja lasta rakastavan katseen.

Mutta lapsilukumäärämme ei jäänyt kahteen, eikä vielä kolmeenkaan. En saanutkaan kuitattua univelkoja enää raskausaikoina, eivätkä kaikki lapset kasvaneetkaan uhmaikänsä ohi. Valvoin aluksi yötä päivää arkipäivinä. Lopulta valvoin myös viikonloppuisin, koska en osannut nukahtaa korvatulppien tai kuulosuojainten avulla. Valvoin niin kauan, ettei minua enää väsyttänyt. Olin täysin virkeä ja onnellinen. Luulin, etten tarvitse unta enää ollenkaan.

”Lapset lentävät pian pesästä!” ”Siinähän ne neljä lasta menee missä kaksikin!” Uskoin kaikkiin lentäviin lauseisiin, joita kuulin ympäriltäni. Olin tavattoman onnellinen siitä, että olin etuoikeutettu olemaan kotona lasteni kanssa. Olin niin onnellinen, etten huomannut kehoni varoitusmerkkejä. En huomannut sitä, että lapsiperheen elämän ei olisi pitänyt olla niin rankkaa.

Kannoin huutavaa lastamme sylissä yötä päivää lähes kolmen vuoden ajan. Kannoin häntä kaiken aikaa huolimatta siitä, että minulla oli hänen lisäkseen kaksi isompaa (alle kouluikäistä) lasta ja uusi vauva hoidettavana. Keksin aina uusia strategioita selvitä yhdestä päivästä. Ostin muun muassa perunankuorimiskoneen ja söin kaikki ateriani seisten.

Kunnes huomasin, että puhuin unissani leikkiessäni isompien lasten kanssa olohuoneen lattialla. Kunnes huomasin, että aloin saada jäätäviä nivelkipuja etenkin aamuisin. Kunnes huomasin, että kymmenen vuotta poissa olleet migreenikohtaukset palasivat ennennäkemättömällä voimalla päähäni. Kunnes huomasin, etten jaksanut nostaa enää suihkua pääni päälle, ja hiustenharjaus sai käteni maitohapoille.

Kunnes huomasin että makasin sairaalassa, ja minun epäiltiin olevan vakavasti sairas. Huomasin, että keuhkoni kuvattiin, sydäntäni rekisteröitiin yötä päivää, ja käsivarteni täyttyivät verikokeiden pistojäljistä. Elämäni pysähtyi, mutta olin edelleen onnellinen.

Mikään ei ollut enää ennallaan. Istuin kotini lattialla ja imuroin konttaamalla. Koetin keksiä lapsille leikkejä, jossa ollaan lattialla ihan liikkumatta. Piirsimme sormella toistemme selkiin kuvioita ja teimme toisistamme parkkitaloja. Se ei kuitenkaan riittänyt. Jonkun oli laitettava ruokaa ja pestävä lasten kakkapyllyt. Saimme päiväkotipaikan lapsille lääkärin lähetteellä, ja kotiäitiyteni päättyi. Sen pituinen se. Not so happy end.

Olisiko minun pitänyt laittaa lapseni hoitoon jo aikaisemmin? Olisi. Paljon aikaisemmin. Ennen kuin väsymys vaihtui virkeydeksi, ja päivät muuttuivat selviytymisareenoiksi. Jos olisin laittanut lapseni hoitoon aikaisemmin, heillä olisi tänään jaksavampi äiti. Heillä olisi äiti, jonka ei tarvitse pötkötellä jokaisen liikahduksen jälkeen. Heillä olisi äiti, joka ei kuormittuisi jokaisesta ympäriltä kuuluvasta äänestä. Mutta heillä oli jaksava kotiäiti. Senhän pitäisi riittää?

En voi tuomita enää kenenkään vanhemman valintoja. En oikeastaan enää edes ymmärrä, miten joku kykenee arvostelemaan toisten elämää. Ole kotona ja vietä ikimuistoisia vuosia lastesi kanssa. Vie lapsesi hoitoon ja vietä ikimuistoista elämää. Tärkeintä olisi, että olet vanhempi, joka yrittäisi olla tappamatta itseään kodin tai työn tähden.

Ole vanhempi, joka kuuntelee ennen lapsia itseään.

 

 

Meni syteen tai saveen, mutta me lähdemme reissuun!

Minulle on esitetty suoria kysymyksiä siitä, miksi lähdemme reissuun, kun jo pelkästään kotona oleminen lasten kanssa on erittäin haasteellista. Mitä minä tai perheeni olemme saaneet niistä lukuisista lomamatkoista, joita olemme tehneet ensin kolmehenkisenä ja myöhemmin kuusihenkisenä perheenä? Oikeastaan tiedän ainoastaan sen, että yhteisistä matkoista on ollut enemmän iloa kuin surua.

Tarvitsemme aikaa

Teimme perheemme ensimmäisen ulkomaanreissun aikoinaan parin kuukauden ikäisen esikoisen kanssa. Matkan pituus oli yksi viikko ja se riitti meille oikein hyvin. Seuraavalla ulkomaanreissulla mukana olikin jo kolme lasta ja neljäs vatsassa kasvamassa. Matka-aika oli kaksi viikkoa, ja siinä ajassa ehdimme vain uupua entisestään. Seuraavassa elämänvaiheessa meiltä loppuivat voimat, aika ja rahat. Ajattelin, etten jaksa lähteä kotia pidemmälle pikkunelikon kanssa enää koskaan.

Mutta sitten keksin! Loman täytyy olla niin pitkä, että villiarki ehtii tasoittua vieraalla mantereella. Erilaisista kotimajoituksista alkoi löytyä myös kukkarolle sopivia vaihtoehtoja. Kun loman varasi reippaasti etukäteen, siinäkin säästi rahaa. Niinpä aloimme tehdä kerran vuodessa noin kuukauden pituisia ulkomaanmatkoja.

Yritystä, erehdystä ja onnistumista

Kun matkaan lähtee kuusi aivan erilaisilla tarpeilla täytettyä ihmistä, matka ei voi olla muuta kuin ikimuistoinen. Yksi lapsista ei kestä ennakoimattomia siirtymiä eikä liian aistivirikkeistä ympäristöä. Toinen lapsi puolestaan janoaa mitä hurjimpia aistikokemuksia ja jatkuvaa vauhtia. Kolmas lapsista keksii aina jotain sellaista, jota ei periaatteessa saisi tehdä, vaikka sitä ei olisikaan kielletty erikseen. Neljännellä lapsella on päällään kestouhmaikä ja hän saa ympärillä olevat ihmiset pyörittelemään päitään. Kun siihen soppaan lisätään jatkuvasti uusia kokemuksia janoava isä ja yksityiskohtiin jumittava äiti – soppa on valmis.

Muutamassa vuodessa olemme oppineet muutaman perusasian, joita juuri meidän perhe tarvitsee onnistuneeseen ulkomaanlomaan. Ne tulevat tässä:

  1. Älä lähde reissuun, jos olet koti-ihminen. Meidän perheen villiarki tarvitsee maisemanvaihtoa. Olkoon retkikohde vaikka lähellä oleva kesämökki, mutta perheemme erilaiset tarpeet ja vaikeudet synkronoituvat edes hieman siedettävimmiksi juuri reissun päällä. Toisella perheellä asia voi olla täysin päinvastoin.
  2. Valitse kohde, jossa on astianpesukone ja pyykinpesukone. Emme ole edes kokeilleet pidempää lomaa ilman näitä kahta energiansyöppöä. Viime lomakohteemme astianpesukone oli rikki, ja tiskauksesta muodostui ihana isän ja lapsen yhteinen hetki. Se ihanuus kesti tasan kaksi päivää. Valitse siis asunto, jossa on toimiva astianpesukone.
  3. Anna lasten pakata käsimatkatavarat itse omiin reppuihinsa, mutta tarkista reput ennen matkaa. Viime reissullamme turvatarkastuksen läpivalaisukone pysähtyi pitkäksi aikaa viisivuotiaamme repun kohdalle. Tarkastajat kutsuivat kollegojaan luokseen ja he nauroivat makeasti ruutua osoitellen. Kuopuksen reppu oli purettava. Sieltä löytyi meille vanhemmillekin tuntematon lapsen mukaan ojasta löytynyt aarre. Se oli umpimetallinen tulitikkuaskin kokoinen käsiaseen pienoismalli.
  4. Vuokraa auto kohteessa. Ensimmäisellä kuukauden lomallamme emme raaskineet ottaa kallista vuokra-autoa matkamme ajaksi. Olihan se mukava kulkea pyörillä viikkokausia nollahiilijalanjäljissä. Kuusihenkinen pyöräletkamme myötäili pitkää rantakatua. Mutta kun kanapalat pilaantuivat helteessä jo puolen kilometrin kauppamatkan jälkeen, ja kolmen litran vesitonkka putosi vapisevasta pyöränsarvesta asfalttiin, mieleemme muistui auton tarpeellisuus. Toisena lomakuukautena muistimme pakata myös turvaistuimet mukaan.
  5. Älä laita avattua vesipulloa kuuman päivän päätteeksi jääkaappiin. Me laitoimme, ja yksi lapsistamme sairastui viikon kestävään turistiripuliin ja neljänkymmenen asteen kuumeeseen. Onneksi on olemassa jopa koululaisille mahtuvia housuvaippoja!
  6. Muista eurooppalainen sairaanhoitokortti, jos matkustat EU-maissa.  Matkavakuutuksesta huolimatta oli erittäin helppoa mennä eurooppalaisen sairaanhoitokortin kanssa julkiseen terveyskeskukseen lapsen pahan korvatulehduksen vuoksi. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan korvapoliklinikalle, jossa sairaanhoitokortin vilautus riitti edelleen. Muista myös Google-kääntäjä lääkärin vastaanotolla silloin, kun kukaan hoitohenkilökunnasta ei puhu sanaakaan englantia.
  7. Osta lapsille paikallisten herkkujen lisäksi myös tuttua ruokaa jääkaappiin. Niin ihanaa kuin kulinaristinen perhelomailu voi ollakaan, me kurvaamme usein loman alkajaisiksi lähimpään Lidliin (löytyy muuten aika monesta Euroopan lomakohteesta!). Lapset saavat syödäkseen tuttuja ruokia, ja vatsakin kiittää niistä etenkin alkulomasta.
  8. Muista, että kaikilla perheenjäsenillä on omat erilaiset tarpeet. Tämä on ehkä vaikein asia perhelomallamme. Välillä jonkun täytyy joustaa, että joku toinen perheenjäsenistä saa mielenrauhaa. Meillä iskä haluaa ajella mitä hurjimpia vuoristoteitä, ja äiti tykkää ihmetellä rannan simpukoita. Lapset venyvät ja paukkuvat siinä välissä.
  9. Jakautukaa! Vasta viime reissulla ymmärsimme perheen jakautumisen jalon taidon ja tarpeen. Välillä on hyvä jakaa porukka vaikka kahteen osaan. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja asioita yhtä aikaa, vaikka se näyttääkin niin idylliseltä lomakuvissa.
  10. Älkää suorittako lomaa. Lapset aistivat aivan eri asioita kuin aikuiset. Vaikka olemme nähneet lukuisia nähtävyyksiä ja kaupunkeja, usein lasten mieleen ovat jääneet pienet yksinkertaiset asiat, kuten esimerkiksi jalkansa loukannut heinäsirkka tai  isin äänekäs aivastus. Muistoista tärkeimpiä harvoin tehdään, ne koetaan.

Lähde rohkeasti matkaan, jos seikkailu kutsuu! Mutta älä koe huonommuutta myöskään jäädä kotiin. Äänekäs aivastus ja heinäsirkat löytyvät myös kotimaasta. Oli lomakohde sitten takapiha tai Indonesia – tärkeintä on yhdessäolo ja lomamieli.

 

Ihana per(s)heloma!

Unen läpi kantautuu kuopuksen korvia särkevä huuto. Hän haluaa sadehatun, koska ulkona sataa. Minä haluan nukkua. Kuopus haluaa sadehatun. Kohta myös pikkukoululainen haluaa sadehatun. ”Anna meille ne kaksi isolieristä sadehattua! Ne ovat olleet eteisen laatikossa!” Aivan totta. Sadehatut ovat olleet eteisen laatikossa. Ne saattoivat livahtaa vahingossa kierrätyskeskukseen Konmari-kirjan kanssa. Mumisen puoliunessa, että hatut ovat kaukana varastossa. Huuto vaimenee hetkeksi.  Kuulen avainten kilinää. Ulko-ovi aukeaa ja lapset kolistelevat varastoon. ”Missä täällä ne ovat? Me ei löydetä niitä!” Lasken hitaasti viiteen ja nousen istumaan. Tervetuloa kauan odotettu kesäloma!

”Me halutaan ne sadehatut! Me halutaan kuunnella, kun sade ropisee niiden läpi! Äiti tyhmä olet hävittänyt meidän sadehatut!” Lapset huutavat täyttä kurkkua. Toinen lapsista makaa eteisen lattialla, ja toinen huutaa jalkojeni juuressa suoraan peltoreilla suojattuun korvaani. Isot koululaiset yrittävät kysyä, voivatko he ajaa potkulaudoilla sateessa. ”Mikä se laakeri on? Vaikuttaako se sade ajoon? Miksi sinä äiti et selitä?” Hörppään teetä ylisuuresta teemukistani. Ylähampaat kolahtavat posliiniin kuopuksen repiessä minua yöpaidan hihasta. En halua laskea öitä syksyyn ja pimeyteen, mutta olen rättipoikki jo tunnin kestäneen kesäloman jälkeen.

Pienimmät lapset ovat kaataneet vaatelaatikon ahtaaseen eteiseen. ”Missä meidän sadepuvut ovat? Äiti, se sade loppuu kohta!” Olen selittänyt lapsille, että sade voi ropista tosi kivasti myös sadetakin huppuun. Huutonsa keskellä he ovat aloittaneet sadehattujen sijaan sadevaatteiden etsinnän. Kaadan väljähtyneen teen tiskialtaaseen ja laahustan eteiseen. Etsin isosta kaadetusta vaatelaatikosta kahdet sadetakit ja housut, mutta se ei riitä. Lapset haluavat myös sadehanskat, kumisaappaat ja hatut. Kiitos aurinkoisen alkukesän, sadevaatteet eivät ole käden ulottuvilla. Kiroan mielessäni ahtaita säilytystiloja, ja lähden etsimään kumisaappaita ulkovarastosta.

Kenkähyllyä penkoessani häntäluuni iskeytyy mieheni läskipyörän polkimeen. Kirottu pyörä! Minun tekisi mieleni puhkoa tyhmän läskin pyörän renkaat. Mieheni syyhän se on, että minä kyykin kylmässä varastossa yöpuku päällä vatsa aamupalaa huutaen. En löydä kuopuksen toista kumisaapasta. Annan hänelle isomman lapsen kumisaappaat ja olen valmis huutokohtauksen uuteen erään, mutta kumissaappaat kelpaavat tällä kertaa. Muutama huuto vielä. ”Lahje on huonosti!” ”En saa hanskaa hihaan!” ”Vetskari ei mene!”. Ovi paukahtaa kiinni.

Huokaisen syvään ja siirryn keittiöön laittamaan uuden teeveden kiehumaan. Vilkaisen ikkunasta sateessa kirmaavia lapsia. Minne he katosivat? He eivät olekaan siellä. Ovi käy, ja kahden lapsen huuto vyöryy oviaukosta sisään. Stressitasoni palautuu entisiin lukemiin. ”Sade loppui! Ei se enää ropisekaan huppuun, niin kuin sinä lupasit! Sinä olit liian hidas, äiti!” Esikoinen on löytänyt googlesta tietoa potkulautojen laakereista. ”Miksi sinä et kuuntele minua äiti?”

Ajan auton lähikaupan parkkipaikalle. Juoksen kauppaan ja ostan nopeasti suosikkijäätelöni. Kyllä he sen aikaa pärjäävät. Istahdan ratin taakse, ja käännän radion äänettömälle. Hiljaisuus hivelee korviani. Sade rummuttaa vienosti auton kattoon. Suljen silmät ja puraisen jäätelöä. Tämä viisiminuuttinen on minun ikioma kesähetkeni.

Lapsi kuulee kyllä

Jarno on 34-vuotias menestyvä myyntimies. Viime aikoina hänen yöunensa ovat alkaneet huonontua, eikä hän ole jaksanut keskittyä työhönsä kuten ennen. Vaimon sairaus ja rahahuolet vaivaavat Jarnon mieltä taukoamatta. Esimies pyytää Jarnon kehityskeskusteluun. Esimies toivoo myös Jarnon vaimon mukaan keskusteluun. 

Jarno saapuu kehityskeskusteluun viisi minuuttia myöhässä. Esimies ja vaimo ovat jo aloittaneet keskustelun ja he hiljentävät ääntään Jarnon astuessa huoneeseen. Jarno koettaa tervehtiä heitä, mutta hän ei saa tervehdykseen vastausta. Esimies ja vaimo puhuvat Jarnon muuttuneesta käyttäytymisestä. He sanovat, että heidän molempien mielestä Jarnon keskittyminen vaeltaa, eikä hänen työntekoonsa ei voi enää luottaa. He vilkaisevat välillä Jarnoa epätoivoisena. 

Jarno koettaa kertoa huonoista yöunistaan, mutta hänet keskeytetään. Esimies ja vaimo ovat yhtä mieltä siitä, että Jarno koettaa selitellä tekojaan. He huokailevat epätoivoisena, eivätkä tiedä mitä Jarnolle pitäisi tehdä. Jarno nielaisee ja poistuu huoneesta sanomatta sanaakaan. Hän on varma siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. 

Miltähän lapsesta tuntuu kaikissa niissä tilanteissa, joissa muut puhuvat häneen liittyvistä asioista? Voimmeko ajatella, ettei lapsi kuuntele? Tai ettei lapsi ymmärrä? Sulkeeko lapsi korvansa aikuisten keskustelulta?

Ajattelen, että lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin me aikuiset voisimme koskaan kuvitella. Jo yksi sana voi jäädä lapsen mieleen ja identiteettiin pysyvästi. Aikuinen kuulee ja suodattaa. Lapsi ei kykene suodattamaan kuulemaansa. Jos lapsi kuulee olevansa vaikkapa levoton, hänen identiteettinsä muodostuu automaattisesti levottoman leima. Kuulin joskus aikuisesta, jonka äiti oli sanonut häntä pienenä ehkä leikkimielisestikin apinaksi. Aikuinen koki yhä edelleen olevansa ruuumiinrakenteeltaan ”apinamainen”.

Sanojen lisäksi lapsi imee itseensä kaikki tunnelmat ja ilmeet. Hän on kuin pieni agentti, joka kerää tiedonmuruja elämästä kenenkään huomaamatta. Vaikka lapsi juoksisi ympäri huonetta, hän kuulee kyllä. Vaikka hän leikkisi leluillaan, hän kuulee kyllä. Vaikka hän olisi omassa huoneessaan, hän kuulee kyllä.

Voimme ja saamme puhua lapsen ikävistä asioista toisten ihmisten kanssa, mutta eimme lasten kuullen. Lasten lähellä puhuessamme olemme tasa-arvoisessa asemassa heidän kanssaan. Keskustelu lähtee silloin itsestämme, ei lapsen ongelmista. Se, miten me puhumme lapsesta toisille ihmisille, piirtyy suoraan lapsen minäkuvaan. Puhumme auki lapsen syvintä identiteettiä. Maalaamme sanoilla hänen sisimpäänsä.

Eniten minua ihmetyttää lapsen aseman huomiointi terveydenhuollossa. Jos olen menossa lääkäriin vaikkapa lapsen käytöshäiriöiden vuoksi, ensimmäisellä kerralla lapsi pyydetään mukaan. Istumme alas, ja lääkäri kysyy: ”Minkä takia te olette täällä?”. Mitä voisin vastata? Jos kerron, että olemme täällä lapsen huonon käyttäytymisen vuoksi, mustamaalaan lasta auktoriteettiasemassa olevan lääkärin edessä. Lapsi ajattelee automaattisesti, että hän on niin huono, että hänet piti tuoda lääkäriin.

Voin suojella lasta ja kertoa, että tulimme lääkäriin yhteisten asioiden tiimoilta. Tällöin lääkäri ei välttämättä ymmärrä alkuunkaan mistä puhun. Joudun vain odottamaan hetkeä, jolloin lapsi saa mennä leikkimään.

Toisaalta on väärin poistaa lapsi huoneesta sen takia, että aikuiset saavat keskustella ilman häntä. Lapsihan tietää, että lääkäriin on lähdetty juuri häneen liittyvien asioiden vuoksi. Lapselle voi tulla olo, että aikuiset keskustelevat hänestä jotain pahaa oven takana.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Olisi varmasti parasta kunnioittaa lasta ja puhua hänen lähellään vain sellaisia asioita, joita haluaisi myös muiden puhuvan itsestään. Terveydenhuollossa ei olisi kovinkaan vaikeaa kiinnittää huomiota siihen, että lapsen asioita käsitellessä tavattaisiin ensin pelkät vanhemmat. Lapsen aikana vanhemmilta on oikeastaan ammattitaidotonta kysyä, onko lapsen kanssa ongelmia kotona.

On myös tärkeää miettiä, mitä paranettavaa minulla voisi vanhempana olla. Jos lapsi saisi kuulla jonkun arkisen huolen vanhemman tai vaikkapa lääkärin kertomana, hän voisi kokea olevansa tasavertainen omien huoliensa kanssa.

Lapsella on tarkat korvat. Hän kuulee erityisesti juuri niitä asioita, joita emme haluaisi hänen kuulevan. Hän kuulee hyvin tarkasti myös kaikki iloiset ja positiiviset asiat, joita hänestä puhutaan. Niinhän me kaikki teemme.

 

Voihan vanhemmuus!

Suurin unelmani oli saada lapsia lääkärin antamasta lapsettomuustuomiosta huolimatta. Eräänä päivänä huomasin, että minulla oli lapsia jokaiselle kädelle (ja jalalle) saakka, eivätkä voimani enää riittäneetkään unelmani olemassaoloon.

Voivatko unelmat ajaa ihmisen häkkiin?

1. Häkkivanhemmuus

Uppoudut vauva-aikaan. Uppoudut pikkulapsiaikaan. Uppoudut kouluaikaan. Kauan odotettu unelma on täyttynyt, etkä kaipaa mitään muuta kuin vanhemmuutta. Lapsen hymy on sinun hymysi, ja lapsen edistyminen sinun edistymisesi.

Yhtäkkiä (tietämättä tarkemmin miksi) huomaat, ettet kaipaa mitään muuta kuin elämää ennen lapsia. Olet väsynyt ja pinnasi alkaa kiristyä. Koet olevasi oman unelmasi vanki, ja tuomio tuntuu loputtomalta.

Vinkki! Murtaudu ulos häkistäsi ennen kuin uuvut kokonaan. Keskity siihen, mitä juuri sinä haluat. Kuka oikeastaan olet? Toimi niin kauan, että rakkaus lapsia ja kotia kohtaan palaa. Et ole menettänyt unelmaasi vaan voimasi.

2. Pakovanhemmuus

Lapset ovat alusta saakka tuntuneet syövän osan identiteetistäsi. Sinun on pakko paeta. Työ ja omat projektit pitävät sinut hengissä. Onneksi on päiväkoti, toinen vanhempi tai isovanhemmat.

Välillä sinusta tuntuu siltä kuin omat lapsesi olisivat vieraita. Koet kuitenkin tukehtuvasi jo ensimmäisenä lomapäivänäsi perheen kanssa. Työn vastapainoksi kaipaisit aikuisten keskeistä aikaa.

Vinkki! Tutustu lapsiisi. Katsele valokuvia heidän syntymästään ja koeta löytää jokin punainen lanka, joka virittää rakkautta lapsiasi kohtaan. Mieti mitä oikeastaan pakenet? Anna itsellesi aikaa. 

3. Projektivanhemmuus

Lapsesi ovat sinulle kaikki kaikessa. Koet mielihyvää siitä, kun lapsen asiat ovat hallinnassasi. Lapsen harrastukset ja kaveritapaamiset rytmittävät arkeasi. Koet olevasi hyvä vanhempi, koska olet kaiken aikaa ajan tasalla lapsesi asioista. Et liioin kaipaa omia menoja etkä halua jättää lastasi muiden hoiviin. Homma hoituu helpoiten sinun käsissäsi.

Vinkki! Muista, että kaikkea ei tarvitse hallita. Lapsen on hyvä saada joitain ikiomia pieniä asioita, joiden äärelle vanhemmalla ei ole asiaa. Hyvä vanhemmuus ei ole aina ulkoista täydellisyyttä. Mikä on sinun ikioma projektisi?

4. Käsistä ryöstäytynyt vanhemmuus

Mikään ei todellakaan ole hallinnassasi. Lasten harrastukset ja luistelupäivät unohtuvat, ja lapset kulkevat pari numeroa liian pienissä vaatteissa.  Haluaisit omaa aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa miettiä edes lasten hoitojärjestelyitä. Arki tuntuu kaaokselta, josta et saa mitään otetta.

Vinkki! Saat arjen hallintaan ja kaaoksen kuriin. Hae rohkeasti apua itsellesi. Aloita yhdestä asiasta, jonka haluat saada järjestykseen. Muista että aina on vaihtoehtoja. Älä jää yksin kaaoksen keskelle. 

5. Selviytymisvanhemmuus

Sinulla on halua olla lasten kanssa, mutta olet umpiväsynyt. Jokainen päivä tuntuu olevan kuin Himalajan ylitys. Juuri, kun saat otteen jaksamisesta, jokin ulkoinen tekijä sekoittaa arjen ja jaksamisen uudestaan. Olet jo vähentänyt kaiken turhan tekemisen elämästäsi, mutta ikävät sattumat vain seuraavat toisiaan.

Vinkki! Pyydä rohkeasti ulkoista apua ennen kuin uuvut kokonaan. Sanoita arjen vaikeuksia ulkopouolisille ihmisille aina uudestaan. Älä luovuta ennen kuin saat todellista apua. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. Tasapainoinen vanhemmuus

Kaikki edellä mainitut vanhemmuuden muodot vuorottelevat arjessasi, mutta mikään niistä ei saa sinusta yliotetta. Välillä sinusta tuntuu, että vanhemmuus tulee korvista ulos, mutta oma aika helpottaa oloasi. Rakkaus ja viha vuorottelevat, mutta laajemmin ajateltuna koet kuitenkin eläväsi ainutlaatuista ja rikasta elämänvaihetta.

Ajattelen, että yksi tärkeimpiä tasapainoisen vanhemmuuden kulmakiviä on niinkin yksinkertainen asia kuin vanhemman nukkuminen. Unesta ja levosta käsin on hyvä lähteä tarkastelemaan näköaloja laajemmin. On myös tärkeää keskittyä niihin asioihin, joille voi tehdä jotain. On turhaa valittaa joka päivä vaikkapa liian ahtaasta kodista tai liian suuresta lapsilukumäärästä. Usein ongelman ydin löytyy jostain aivan muualta kuin valittamistamme asioista. Lepää ja hae muutosta silloin, kun villiarki tuntuu saavan sinusta yliotteen.

 

 

 

”Ota itsellesi pikkuloma”

Lapset ovat vapaita aikuisten huolista. Ehkä parhaimmat neuvot arkeen saadaan heiltä? Auttakaa meitä pikkuihmiset!

Mitä teen, kun minulla ei jää aikaa lepoon

”Lopeta joku harrastus.” (11v)

 ”Ota päivästä yksi hetki, jolloin sulla ei oo mitään suunnitelmaa.” (9v)

”Ajattele jotain kivaa juttua.” (7v)

”Rauhoitu.” (5v)

”Ota itsellesi pikkuloma.” (9v)

 ”Älä mene minnekään.” (11v)

En kestä puolisoani. Riitelemme vain koko ajan

”Ole kaksi päivää erossa toisesta.” (9v)

 ”Menkää treffeille kahdestaan.” (11v)

”Sopikaa riita.” (7v)

 ”Rauhoittukaa.” (5v)

”Pyytäkää anteeksi.” (9v)

 ”Jos toinen alkaa haukkumaan, toinen ei saa jatkaa.” (7v)

”Menkää sohvalle lepäämään.” (7v)

Lapset vain huutavat ja olen väsynyt

”Palkkaa hoitaja ja lähde menemään.” (11v)

”Mene lenkille.” (7v)

”Mene vessaan ja laita ovi lukkoon.” (9v)

”Rauhoitu.” (5v)

”Mene kiven alle.” (5v)

”Mene automatkalle.” (5v)

”Pysähdy hetkeksi ja mieti.” (7v)

Sanokaapa te aikuiset

”Onko aikuisena olo kivaa?” (9v)

”Milloin te olette vihaisia?” (5v)

”Miksi te menette myöhemmin nukkumaan kuin lapset?” (7v)

”Miksi te stressaatte niin paljon?” (9v)

 

 

 

 

Kun oma lapsi v***ttaa

Suokaa anteeksi voimakas otsikko. Jos otsikko tuntuu liioittelevalta, olet todennäköisesti hyvinvoiva vanhempi. Jos otsikko tempaa mukaansa, ole hyvä ja lue eteenpäin.

Joskus tuntuu siltä, että rakkaus omaan lapseen hukkuu väsymyksen, vaatimusten ja lapsen haastavan käyttäytymisen alle. Seuraavassa muutamia oljenkorsia, joita otan itse käyttöön silloin, kun oma lapsi alkaa syystä tai toisesta… no hieman ärsyttämään. Nämä ovat henkilökohtaisia keinojani, enkä voi tietää toimivatko ne muiden vanhempien elämässä, mutta haluan jakaa ne kuitenkin teille.

 1. Vanhojen valokuvien katseleminen

Kaiva esiin lapsen vauva-ajan kuvat. Aloita kuvien katselu mielellään ensikohtaamisesta otetuista kuvista. Pysähdy katsomaan vastasyntynyttä vauvaa. Mitä ajattelit silloin? Etene kuvissa vauvan ja lapsen kasvun mukana. Pysähdy kuviin, joihin on ikuistettu lapsen ja koko perheen parhaimpia hetkiä.

Jos haluat tehostaa valokuvien vaikutusta, kuuntele kuvien äärellä Johanna Kurkelan laulu Ainutlaatuinen.

  2. Ajattele ikäviä asioita (tätä en voi suositella erityisherkille vanhemmille)

Etsi uutisista tai lehtijutuista käsiisi jokin surullinen lapsen menetykseen liittyvä artikkeli. Lue se huolella ja anna tunteiden virrata. Kuvittele, miltä tuntuisi, jos menettäisit oman lapsen. Mitä sanoisit hänestä hänen hautajaisissaan?

Tämän jälkeen on hyvä palata vaikka mukavien valokuvien äärelle, jos surullinen mieli jää pintaan.

3. Ota omaa aikaa ja hae apua raskaisiin tilanteisiin

Mitä sinä kaipaat? Mitä haluaisit tehdä? Aloita omista pienistä hetkistä ja etene isompiin haaveisiin. Sinulla on oikeus omaan elämään. Kenenkään ei tarvitse odottaa sitä parempaa omaa aikaa jonkun toisen (edes lapsen) ehdoilla. Tunnustele, kasvattaako oma itsenäinen aika rakkautta lapseen. Jos kasvattaa, olet ollut todennäköisesti oman ajan puutteessa.

Uskalla pyytää hoitoapua. Uskalla nostaa siipesi ja kulkea kohti ikiomia unelmiasi.

Jos olet paennut perhe-elämää töihin ja kiireisiin, keskity ensin kohtiin 1 ja 2. Lähde tutustumaan lapseesi. Ette ole menettäneet mitään. Lapsella on armollinen mieli eteenpäin suuntautunut katse.

4. Ota yhteistä aikaa lapsen ja koko perheen kanssa

Kohtien 1-3 jälkeen olet valmis viettämään laatuaikaa lapsesi kanssa. Ole kuitenkin armollinen itsellesi. Joskus kohdat 1-3 voi joutua toistamaan monta kertaa. Älä säikähdä, jos rakkaus lapseen ei tunnu löytyvän heti.

On tärkeää kohdata lapsi väsymyksen ja kiireen jälkeen rakkauden tunteesta käsin. Mistä juuri tämä lapsesi pitää? Mitä hän haluaisi tehdä kanssasi? Mitä hän kaipaa vanhemmaltaan? Mitä asioita ja ajatuksia hänen haastavan käyttäytymisen takana mahtaa olla? Olisko teillä jokin yhteinen kiinnostuksen kohde, jonka äärellä vastakkainasettelun voisi unohtaa?

Katso niitä silmiä, joita katsoit, kun hän oli ihan pieni. Siinä hän on yhä edelleen. Auta lastasi löytämään keinoja purkaa omia suuria ajatuksiaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Teillä on koko loppuelämä aikaa yhdessä.