Paras lapsiperheen koti

Lapsi tarvitsee oman huoneen. Lapsiperheessä tarvitaan säilytystilaa. Paras nukkumismuoto on perhepeti. Turhat neliöt vievät perheenjäseniä kauemmaksi toisistaan. Liika ahtaus kiristää  välejä. Some ja ihmisten ajatukset huutavat mielipiteitä siitä, miten lapsiperheen tulisi asua. Facebookin Loistava järjestys– ryhmässä peukutetaan kaksiossa asuvia suurperheitä. Minimalismi nostaa päätään, ja urheutta ovat pienet neliöt ja ”konmaritettu” koti. Mitä minä ajattelen? Mikä on kuusihenkisen perheen oikea tapa asua?

Asuimme aluksi yhden vauvan kanssa 58 neliön kerrostalokaksiossa. Meillä oli kaikki, eikä tullut mieleenkään vaatia mitään lisää. Seuraavaksi asuimme 77 neliön rivitaloneliössä vauvan ja taaperon kanssa. Jälleen kerran meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Oma piha ja hiekkalaatikko olivat arjen suurinta luksusta. Kolmas lapsiperheen kotimme oli 172 neliön omakotitalo. Siinä sinivalkoisessa kodissa meillä oli lopulta neljä lasta ja seitsemän univelkaista vuotta.

Omakotitaloasumisen viimeisinä vuosina aloin kärsiä ”neliöahdistuksesta”. Koin kotimme neliöt liian suuriksi ja kaipasin takaisin pienempään ja yksinkertaisempaan asumismuotoon. Samaan aikaan olin myös tietämättäni sairastunut pitkäaikaissairauteen. Liekö sairauteni syynä siihen, että lopulta konmaritin koko ulkoisen elämäni uuteen uskoon. Yritin saada kaiken helpommaksi ja luulin, että iso talo on eriskummallisen väsymykseni takana. Jäljelle jäivät vain autiolta tuntuva omakotitalo, mies ja lapset.

Ulkoinen elämämme oli pienessä paketissa, ja muutimme kuudensadan kilometrin päähän 77 neliön rivitalokolmioon. Palasimme asumismuodossa askeleen taakse päin, ja arjen pyörittäminen helpottui huomattavasti. Voi sitä riemua, kun huoltomiehet saapuivat korjaamaan liesituuletinta tai talonmies kolasi pihatietä. Olo oli koko ajan kuin mökkilomalla. Perheemme oli tiiviisti yhtä.

Olemme asuneet kolmiossa kohta kaksi vuotta, mutta nyt olemme jälleen uuden edessä. Olemme muuttamassa 145 neliön omakotitaloon. Muuttomatka on tällä kertaa vain sata metriä. Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Vannoin vielä vuosi sitten, etten halua muuttaa enää koskaan omakotitaloon. Olisin voinut jatkaa tiiviisti asumista vielä pidempään. Toisaalta kaipasin toisinaan esimerkiksi omaa makuuhuonetta.

Ajatukseni ovat sekaisin, koska sairastumiseni on vaikuttanut väistämättä tavaroiden karsimiseen ja elämän yksinkertaistamiseen. En oikeastaan edes enää tiedä, mitä haluan. Pienessä kodissa opin ainakin sen, että kaaoksen hallintaan auttaa tavaran karsiminen. Säilytystilan puutteeseen pätee sama resepti. Toisaalta pulman ratkaisee myös rento asenne ja pitkä pinna.

Uskallan väittää, että paras koti lapsille on sellainen, jossa on rakastava ja välitön ilmapiiri. Ainakin meidän perheen yhteiset hyvät hetket ovat olleet parhautta niin pienissä kuin isoissakin neliöissä. Siitä huolimatta minua pelottaa ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni muuttaa. Pelkään, että suurempi koti hajoittaa pienessä kodissa olevan ”lomatunnelman”.

Minulla on sairauteni, ja muilla vanhemmilla on omat elämänsä ”kuluttajat”. Ehkä kodin minimalisointi ja asumisen tiivistäminen ovat yritystä muokata elämästä hallittavampaa? Arjen pyörittämisen lisäksi ei kaivata yhtään ylimääräistä työsarkaa kotona.

Jokainen vanhempi tai perhe on kuitenkin erilainen. Yksi rakastaa puuhata pihamaalla ja upottaa sormensa multaan. Toinen taas käpertyy kerrostaloasunnon parvekkeelle  tyytyväisenä lukemaan. Toisaalta myös elämäntilanteet muuttuvat. Se, mikä tuntuu tänään oikealta, voi olla huomenna suuressa muutoksessa. Voiko siis edes sanoa, mikä on ulkoisesti paras lapsiperheen koti? Tuskin.

Kuten kirjoituksestani huomaa, olen hämmentynyt uuden edessä. Kiinnitän huomiota Facebook– ryhmien kaksiossa asuviin suurperheisiin ja mietin, tarvitsenko lisää neliöitä.  Syövätkö isomman kodin neliöt viimeisenkin rippeen jäljellä olevasta elämänhallinnasta? Ehkä murehdin loppujen lopuksi enemmän sairauttani ja tulevaisuuttani kuin tulevan kotimme neliöitä.

En saa unohtaa sitä, että minulla oli kaikki eilen, minulla on kaikki nyt ja minulla tulee olemaan kaikki myös huomenna.

Riisuttu äiti

Olin kuusi ja puoli viikkoa sairaalahoidossa, mutta nyt olen kotona ja kirjoitan teille jo kahdella kädellä. Tällä hetkellä olen äiti, jonka jalat kantavat taas. Olisi liian rohkeaa sanoa olevani jo terve äiti. Olen toipilas äiti, joka haluaa ajatella hetken aikaa mitä tahansa muuta kuin elimistöni sekaisin laittavaa aivolisäkkeessäni lymyävää kasvainta. Sovitaanko niin, että olen hetken aikaa aivan tavallinen äiti, joka murehtii huomisen päivän ruuasta tai päiväkodin kihomatovaroituksesta? Tänään haluan pohtia kanssanne sitä, millainen kasvattaja oikeastaan olen.

Aikaisemmin luulin, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan tiettyjen ennalta määrämiensä periaatteiden ja raamien mukaan. Nyt ymmärrän, että lapset ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä. On totta, että lasten kautta elämä näyttäytyy kauniimpana, ja asiat saavat eri mittasuhteita, mutta omat lapseni ovat riisuneet minua myös raadollisella tavalla. He ovat kyseenalaistaneet, purkaneet ja raastaneet rikki kaikki vanhemmuuteeni liittyvät mielikuvat ja ajatukset. Minulla ei ole enää mitään kasvatusperiaatteita. Jäljelle on jäänyt happea haukkova vanhempi, jonka sormi ei kohoa tuomitsemaan yhdenkään toisen vanhemman elämää.

Leikittelen usein ajatuksella, että minulla olisi vain yksi lapsi. Jokaisen lapseni kohdalla olisin ollut aivan erilainen vanhempi. Esikoisen äitinä olisin onnistunut pikkulapsivaiheessa lähes täydellisesti. Olisin kertonut kaikille, miten rytmit ja rutiinit ovat vauvan ja lapsen elämän pelastus. Olisin ollut varma siitä, että muidenkin lapset rauhoittuvat yöunille, kunhan iltarutiineja alkaa toteuttamaan kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Olisin ihmetellyt lopun ikääni sitä, miten joidenkin yksivuotiaat purkavat kaikki kaapit ja juoksevat jopa keittiön pöydällä. Meidän yksivuotiaamme oli viisas, rauhallinen ja pohtiva, eikä hän edes sairastellut koskaan. Olisinkohan alkanut peräänkuuluttamaan rytmien ja rutiinien merkitystä myös terveydelle?

”Kakkonen” opetti minulle sen, mitä on kaappeja purkava ja pöydällä juokseva yksivuotias. Hänen kauttaan sain myös huomata, ettei säännöllinen elämänrytmi ole suorassa linjassa lapsen terveyden kanssa. Hänen kanssaan sain kokea kymmenet antibiootit, korvien putkituksen ja paineella seinään lentävät oksennukset. Mutta siitä huolimatta ainoastaan hänen äitinä olisin pitänyt lapsia mutkattomina ja helppoina. Kakkonen oli esikoista enemmän suoran toiminnan taapero. Hän ei jäänyt pohtimaan jokaista kokemaansa asiaa, eikä hän kuvaillut sanantarkasti kaikkien ihmisten tunnetiloja ja eleitä. Yksinomaan hänen äitinään vanhemmuus olisi ollut vähän liiankin helppoa. Oppikirjan mukaiset uhmaiät tulivat ja menivät. Olisin varmaan pitänyt hänen viidentoista minuutin ”kiukkukohtauksia” yhdenvertaisina muiden haastavien lasten uhmakohtausten kanssa.

Kunnes syntyi ”kolmonen”. Tässä vaiheessa suustani pääsi ensimmäinen kirosana lasten kuullen. Olin pidättänyt sitä neljä vuotta! Olin peräänkuuluttanut sitä, ettei lapsen edessä saa koskaan kiroilla tai korottaa ääntä. Ainoastaan kolmosen äitinä olisin ollut joka tapauksessa tiukilla. Voin sanoa, että tämä vauva ja taapero vastasi ainakin seitsemää ”kakkosta” tai kolmea esikoista. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut epäonnistunut äiti. Olisin ollut varma siitä, että olin tehnyt jotain väärin. Kaikki periaatteeni olisi kumottu kerralla, enkä olisi uskaltanut antaa yhdellekään vanhemmalle viisasta neuvoa.

Kolmonen opetti minulle yli kolmen vuoden vatsakipujen ja huudon kautta mitä äitiys on. Hän opetti minulle sen, etten löydä yhtäkään viisasta kasvatusneuvoa minkäänlaisesta oppaasta tai muilta vanhemmilta. Hän opetti minulle sen, että tärkeintä on selvitä yhdestä päivästä kerrallaan. Hän räjäytti ilmaan viimeisetkin periaatteeni ja vanhemmuuden raamitukset. Hän teki minusta epätäydellisen äidin, jonka ainoana tehtävänä oli säilyttää rakastamisen taito lapsiani kohtaan.

Juuri kun luulin saaneeni vanhemmuuteeni edes jonkinlaista hallinnan tunnetta, syntyi ”nelonen”. Hänen sanomansa minulle oli se, ettei vanhemmuuden hallintaa kannata edes pyrkiä palauttamaan. Mitään hallintaa ei ole. Mitään ei voi ennakoida, eikä yksikään päivä ole koskaan yllätyksetön. Tärkeintä olisi koettaa pysyä hengissä.

Ainoastaan nelosen äitinä kaikki olisi ollut kuitenkin helppoa. Minulla olisi ollut yksi temperamenttinen lapsi, jonka kommelluksia olisin voinut purkaa muiden ”tulisten lasten” vanhempien kanssa. Olisin ollut sitä mieltä, että uhmaavalle lapselle on vain asetettava napakat rajat, eikä mitään joustoja saa tehdä. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut aivan päinvastaista mieltä. Hänelle auttoivat parhaiten kuiskaamalla annetut kehotukset. Ainoastaan ykkösen äitinä olisin liputtanut sylissäpidon puolesta, kun taas kakkonen ahdistui yli kaiken, jos hänet otti syliin suurimman kiukun aikana.

Olisin ollut niin paljon parempi äiti ainoastaan yhdelle lapselle (paitsi kolmonen teki työtään monen lapsen edestä). Olisin saanut hioa periaatteitani ja kokea onnistumisen riemua. Olisin saanut elää siinä harhaisessa kuplassa, jossa kuvittelin kasvatuksella olevan merkitystä lapseni koko olemukseen. Olisin ottanut enemmän kunniaa itselleni ja kokenut onnistuvani vanhempana paremmin. Yhtä aikaa olisin nostanut itseäni muiden ”huonompien vanhempien” yläpuolelle. Se olisi ollut karmivaa ja ehdottomasti väärin.

Syksyllä kaikki lapseni ovat jo kouluiässä, ja kasvatustaipale on edelleen alkuvaiheessa. Älkää kysykö minulta koskaan kasvatusneuvoja. Minulla ei ole nimittäin enää yhtäkään. Aiemmin luulin olevani paljon parempi äiti. Minulta olisi löytynyt joka tilanteeseen pieni vinkki tai neuvo.

Nyt ajattelen, että lapseni ovat kuin syksyiset lehdet, joita en voi haravoida kotipihani kauniiseen kasaan. Voin vain katsella, kun he kieppuvat pyörteisen syystuulen mukana. Voin katsella ja olla onnellinen. Voin iloita heidän väreistään ja kauniista kaarista, joita he piirtävät ilmaan. Voin vain kiittää siitä, että he leijuvat vielä kotipihani tuulissa ja luottaa siihen, että aikanaan he saavat lentää korkeammalle raja-aitojen ulkopuolelle.

He näkevät nyt äidin, joka haravoi pihan muita lehtiä hymyillen ja on läsnä. He näkevät äidin, joka koettaa sopeutua kotipihan vaihteleviin vuodenaikoihin ja säätiloihin. Elän ja hengitän lasteni kanssa samaa ilmaa – se riittää minulle nyt.

Rakkauskirje

Kirjoitan kaikki puhelinviestini oikean käden etusormella. Kyllä vain. Naputtelen viestini ainoastaan yhdellä sormella ja olen siinä vielä melkoisen nopea. Miten tämä liittyy tämänkertaiseen postaukseeni? Siten, että kirjoitan koko blogitekstini himmenetyllä puhelimen ruudulla yhden sormen avulla. Näköhäiriöt ja kovat päänsäryt estävät minua käyttämään tietokonetta.

Olen pakahtua kirjoittamattomuudesta. Sairautta pahempaa on kirjoittamisen tukahduttaminen. En jaksa odottaa tervehtymiseeni saakka. Kaiken lisäksi silmälääkäri sanoi, että näköhermojani vasten lepäävä kasvain voi viedä näköni milloin vain. Miksi siis odottaisin?

Olen ollut sairaalassa jo kolme viikkoa. Totta totisesti makasin täällä myös jouluna ja uutena vuotena. Tonttuinen villiarki olisi maistunut minulle kernaasti joulukinkun ja suklaan lisäksi. Sen sijaan piilotin oksennuspussin pyyhkeen alle ja hymyilin perhekuvassa sairaalasängyllä. Päähäni painettiin vaaleanvihreä tonttulakki ja sylini täyttyi jouluntuoksuisista lapsista. Pienet jalat venyttivät katetrin letkua, ja kuopus päätti että olin kiinni kidutusvälineissä.

Lapset näyttivät sairaalaympäristössä kovin isoilta. Heidän katseensa puhkuivat toivoa ja elämää. Olisin halunnut venyttää syliäni. Repiä letkut ja piuhat irti, ja rutistaa kovemmin. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni päästin irti vanhemman pärjäävyydestä. Äidin reippaus varisi maahan niin kuin tämän vuoden joulukuusemme neulaset.

Olimme aloittaneet kirjoittamaan loppuvuodesta rakkauskirjeitä toisillemme. Siis ihan koko perhe. Tein kirjeen pohjaksi osittain täytetyn tekstin, jonka tulostin kaikille valmiiksi. Päätimme, että jokainen saa rakkauskirjeen toisilta. Jopa kuusivuotias kuopuksemme osasi täyttää kirjeen tyhjät kohdat syvällisillä ja kauniilla ajatuksilla.

Jouluaattona siinä sairaalan sängyllä katetriletkun ja piuhojen puristuksessa sain kuulla viisi rakkauskirjettä. Se oli paras joululahjani. Joskus on vaikeaa sanoa niitä tärkeimpiä asioita ääneen.

Heittäytykää hempeilemään. Sanokaa tai kirjoittakaa toisillenne niitä hyviä asioita, jotka eivät pääse koskaan pintaan. Niitä, joita arjen puristus ja elämän paine työntävät tahtomatta taka-alalle. Puskekaa hyvät asiat turhautumisen läpi.

Rakas äiti,

Minä olen sinun lapsesi.

Kun näin sinut ensimmäistä kertaa, olin vauva.

Sinä saat minut aina hymyilemään, kun pelataan Heitä sikaa.

Muistan, kun kerran yhdessä koristeltiin joulukuusta.

Sinussa on ihan parasta se, kun leikit minun kanssa.

Minusta sinä olet todella hyvä luistelemaan.

En ikinä unohda sitä, kun oltiin mummulassa.

Minua harmittaa, kun olen joskus lyönyt sinua.

Pyydän anteeksi, kun löin sinua.

Sinä olet aivan ihana, koska tykkään sinusta.

Tulevaisuudessa haluaisin lähteä junalla sinun kanssa Helsinkiin.

Haluan, ettet koskaan unohda että olin sinun sylissä.

Muistatko sen hassun jutun, kun leikit minun kanssa ulkona?

Rakastan sinua, koska olet niin lempeä.

Sinusta tulisi isona oikein hyvä lääkäri.

Toivon sinun elämääsi iloa.

Terveisin, kuopus

 

Sivustaseuraajana

Olen etukäteisihminen. Tarvitsen paljon aikaa asioiden prosessointiin ennen ja jälkeen tapahtuman. Elän tulevaa hetkeä jo etukäteen, jotta voin elää kyseistä hetkeä lopulta sataprosenttisesti. Olen aina tiennyt elämän haurauden ja terveyden arvon ja saatoin ajatella, etten tarvitse siihen liittyen käytännön työharjoittelua ainakaan vielä. Arvostin jokaista tervettä aamua ja päivää täysin rinnoin. Arvostin elämää ja tiesin, että huomenna voin olla sairas. No huomenna olin sairas. Ehkä olin vain valmistautunut ymmärtämään sen.

Huomenna tulee yksitoista viikkoa siitä, kun minut nostettiin ambulanssiin ja ajattelin, että minut viedään sairaalaan, jossa minusta tehdään terve. No oikeasti en ajatellut mitään, koska olin puoliksi tajuton. Mutta olisin voinut ajatella niin. En olisi ainakaan ajatellut, että vielä yhdentoista viikon päästä makaan magneettilaitteen huminassa, ja päästäni löytyneen kasvaimen tutkimukset jatkuvat. En olisi ajatellut, että minusta tulisi oman villiarkeni sivustakatsoja ja tokkurainen äiti. Mutta minusta tuli.

Kun elää päivästä toiseen jatkuvan päätä hakkaavan paineen kanssa, kaikki elämän mittasuhteet muuttuvat. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun tuli synnytyslaitokselta kotiin esikoisen kanssa. Kaikki entinen tuntui yhtäkkiä vieraalta. Ihmisten kiire ja elämän järjetön rytmi tuntuu oudolta ja absurdilta. Aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan osana sitä.

Yhtäkkiä kuvittelen koko Suomen kansan aivan kuin suurena eskariryhmänä. Kaikki aikuiset ovat lapsia, ja eskarissa käy mieletön kuhina. Sauli Niinistö on ryhmän rauhallisin poika. Hän asettelee rakennuspalikoita päällekkäin ja kokoaa uskomattomia rakennelmia. Yhdessä nurkkauksessa osa lapsista leikkii Putous-ohjelmaa. Roope Salminen käskee kavereitaan seisomaan rivissä. Kolmen lapsen ryhmä kantaa käsissään lasipurkeissa olevia leppäkerttuja ja pyytää Putous-hahmolaisia olemaan hiljempaa. Yksi heistä itkee eskarin pihakuusen kaatamista.

Kaksi tomeraa eskarilaista työntää nuken rattaita ja pukkaa mennessään Sauli Niinistön palikkarakennelman kumoon. Lapset eivät välitä muusta kuin nukeistaan, joiden on saatava nyt vaunulenkkinsä. Sauli kerää itkuaan, mutta hän ei syytä ketään. Juha Sipilä keskeyttää lennokkinsa rakentamisen, ja tulee auttamaan Saulia rakennelman korjaamisessa. Putosta leikkivät lapset alkavat olla villeinä.

Päivälevon aikaan ”nukkarista” kuuluu mieletön itku. Osaa ei nukuta. Osa on yliväsyneitä. Osa haluaisi vain jutella. Osa inhoaa päivällä pötköttämistä. Osa murehtii kesken jääneitä leikkejä. Osa itkee äänetöntä itkuaan peiton nurkkaan. Itse varmaan kuuluisin niihin, joiden olisi vaikea rauhoittua kahdenkymmenen muun kanssa. Siinä me kaikki olemme. Kaikki omissa rooleissaan. Tärkeinä ja kiireellisinä. Toivottavasti emme uupuneina.

En ole menossa sekaisin, vaikka kuvittelenkin itseni (ja teidät) kuusivuotiaiksi eskarilaisiksi leikkimässä yhdessä presidentin kanssa. Vaikka eikös se ole niin ettei sekaisin mennyt ihminen tunnista olevansa sekaisin? No ehkä olen vain ollut yksitoista viikkoa yksin ajatusteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että olemme kaikki samalla viivalla. Ajattelin niin kyllä ennenkin, mutta uutena ajatuksena on palikoilla leikkivä Sauli.

Sairaana saa kirjoittaa vähän sekavia ja päivitellä maailman järjetöntä menoa (jossa oli itse osallisena vielä kaksitoista viikkoa sitten). Etukäteisihmisenä minun täytyy valmistautua jo mahdolliseen terveyteen. Tietenkin myös sairauden jatkumiseen. Tai ehkäpä en valmistaudu enää mihinkään. Kuvittelen itseni eskariryhmän rauhallisimman pojan eli Saulin viereen ja katselen hänen upeita rakennelmiaan. Minun kiireeni ei ole enää olemassa.

Sairas äiti

”Kuoletko sinä äiti?” ”Miksi sinä vain makaat?” Pienet silmät katsovat minua vaativasti. Kaikki neljä lastani suhtautuvat omalla tavallaan äkilliseen sairastumiseeni. ”En kuole. En varmasti kuole. Äidin päässä nyt on vaan semmoinen… semmoinen hyvin pieni juttu. Vähän niin kuin syylä. Tai näppy. Tai no on se herneen kokoinen, mutta tosi pieni silti. Tai on se oikeastaan kasvain. Mutta ei paha kasvain. Ei semmoinen, johon kuolee. Vaan semmoinen tosi hyvä kasvain, jota voidaan hoitaa, kun se tekee äidin kipeäksi.” En ehtinyt valmistautua lasten kysymyksiin. En ehtinyt valmistautua sairauteen enkä siihen, että elämäni pysähtyy elokuun viimeiseen päivään.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä pyöritin villiarkea vielä vimmatusti. Mies oli tuttuun tapaansa työmatkoilla, ja minä otin päävastuun arjesta. Minun oli tarkoitus jatkaa opintojani seuraavalla viikolla. Aamusirkus, iltapäiväkerho, päivällisnälkä ja lukuisat harrastukset. Kirotut harrastukset. Minä, joka päätin että lapsen harrastukseksi riittää metsäkävely, huolehdin lapsia nyt partioon, viuluun, jalkapalloon, haitariin, kitaraan, tanssiin ja parkouriin. Milloin sinne metsään enää edes ehti?

Joka tapauksessa pyöritin villiarkea oikeastaan mukavalla mielellä. Ainoa harmi oli hiljattain hiipuneet voimani ja järjettömät päänsärkykohtaukset. Olin menossa hakemaan helpotusta päänsärkyyn fysioterapeutin vastaanotolta. Tuo vastaanotto vei minut sairaalaan ja petipotilaaksi. Siitä voit lukea enemmän täältä. Äiti sippasi. Akku loppui. Villiarjen pöly laskeutui, ja jäljelle jäivät silmiään pyörittelevät lapset.

”Et sinä voi mennä sinne sairaalaan.”, esikoinen uhosi. ”Sairaalassa saa valmisruokaa.”, kuopus kommentoi. Ajatukseni ovat tahmeat, ja koko kehoni lihakset ovat edelleen kuin löysää makaronia. Käytän viimeiset voimani siihen, etten näyttäisi niin sairaalta kuin olen. Miksi on vaikea romahtaa kokonaan lasten edessä? Onneksi he eivät nähneet, kun minua kannettiin ambulanssiin. Äidin tulee olla vahva. Aina pikkuisen vahvempi kuin lapset. Ei äidin kuulu olla hauras ja heikko. Ei sen niin pitäisi mennä.

Mutta en minä valitse vahvuuttani enkä perheemme tilannetta. En valitse sairautta enkä elämän mittaa. Olenhan sen tiennytkin. Olen nähnyt, kuinka äidit ja isät lähtevät lastensa luota kesken matkan. En ole ajatellut olevani erilainen, vahvempi. Enkä ole nyt edes lähdössä minnekään muualle kuin sairaalaan.

Miten voi olla yhtä aikaa sairas, heikko ja äiti? Tähän en ole löytänyt vielä opaskirjaa. Sairas olotila tuntuu niin suurelta, ettei sen ympärille tunnu mahtuvan edes oma ihmisyys. Miten voisin saada äitiyden mahtumaan siihen, ihan jo käytännön asioissa?

Sairaalassa olen potilas, mutta kotona olen äiti. Vaikka pahoinvointi kouristelee vatsaani, ja päänsärky viiltää pääni kahtia, olen äiti enkä potilas. Vaikka makaan pimeässä huoneessa enkä jaksa edes puhua, olen makaava äiti. Kuopus kaataa pieneen posliiniastiaan vettä ja hoitaa äitiä. Hän suuttuu, kun en haluaisi iltapalaa sänkyyn. Lopulta järsimme näkkileipää pimeässä sängyn päällä. Kuopus ei huomaa, että kyynel putoaa näkkileipäni päälle. On aivan hiljaista.

Lapset ovat myös eteenpäin katsovia, eivätkä he jää muuttuneen tilanteen vangiksi. Pian minulta jo vaaditaan ruokaa, läksyapua ja pyörähuoltoa. Sairasvuoteeni muuttuu leikkimatoksi, ja minä olen vuori, parkkitalo tai potilas. Olen kampauspää, pomppulinna ja mustekala. Äiti kelpaa lapsille makaavana amebana. Äidin sairas olemus riittää. Se on uskomatonta.

Joka kerta, kun kipu ja paha olo hellittävät hetkeksi, totuus iskee vasten kasvoja. Miten me selviämme? Enkö saakaan mennä yliopistolle? Mitä sitten, kun mies aloittaa reissutyönsä jälleen? Milloin saan autolla-ajoluvan takaisin? Sitä ennen pitäisi saada tietenkin toimintakyky takaisin. Minulla on edelleen neljä vaativaa lasta ja villiarki. Ne eivät katoa, vaikka terveyteni katoaa.

Astelen rauhallisesti terassin sohvalle istumaan. Ilta hämärtyy, ja ilmassa tuoksuu loppukesä. En aisti vielä syksyä. Terassin ovi aukeaa, ja kuopus sanoo ettei uni tule. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä olisin näyttänyt vihaiselta ja käskenyt häntä menemään heti takaisin sänkyyn. Nyt pyydän häntä tulemaan viltin kanssa syliini. Hän kaivautuu minuun kuin kissanpentu ja nukahtaa nopeasti. Lentokoneen valo näyttää aivan tähdenlennolta. Minulla on niin kaikki.

 

 

Kotihoito vai päiväkoti?

Olin kahdeksan vuotta putkeen kotiäitinä. Synnytin neljä lasta kuuden vuoden sisään ja olin seitsemän vuotta ainoastaan raskaus- ja imetysaparaatti. Kaksi ensimmäistä lastani saivat kokea täydellisen kotikasvatuksen ja lyhyet eskaripäivät. Kaksi nuorempaa lastani pääsivät maistelemaan päiväkotielämää jo kaksi- ja neljävuotiaina. Yleisen käsitykseni mukaan olin suhteellisen pitkään kotona lapsiani varten.

Millä asenteella kerron tästä teille? Olenko ylpeä siitä, kun ensimmäiset lapseni saivat kasvaa kotioloissa ilman kiirettä ja ympärillä olevia suuria lapsiryhmiä? Ajattelenko, etten vaihtaisi päivääkään pois kallisarvoisista kotiäitivuosistani? Tuomitsenko niitä, jotka kantavat vuoden ikäisiä vauvojaan päiväkodin portista sisään? Ennen tuomitsin heitä ainakin syvällä sisimmässäni. Ennen ajattelin, että paras paikka lapselle on kaikissa tapauksissa koti.  Kerron teille kotiäitivuosistani kuitenkin hyvin ristiriitaisin ja myös surullisin mielin.

Neljä ensimmäistä kotiäitivuottani olivat mansikan makuisia ja täynnä pakahduttavaa iloa. Minulla oli kaksi alle neljävuotiasta lasta ja yksi pieni vauva. Jos lapsilukuni olisi jäänyt kahteen ensimmäiseen lapseen, kirjoittaisin teille nyt aivan eri tavalla. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka kotiäitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaisin siitä, kuinka säälin niitä lapsia, joita näen raahattavan päiväkotiin makuuhuoneemme ikkunasta. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka helppoa elämä on lapsiperheessä, kun muistaa vain selkeät rutiinit ja lasta rakastavan katseen.

Mutta lapsilukumäärämme ei jäänyt kahteen, eikä vielä kolmeenkaan. En saanutkaan kuitattua univelkoja enää raskausaikoina, eivätkä kaikki lapset kasvaneetkaan uhmaikänsä ohi. Valvoin aluksi yötä päivää arkipäivinä. Lopulta valvoin myös viikonloppuisin, koska en osannut nukahtaa korvatulppien tai kuulosuojainten avulla. Valvoin niin kauan, ettei minua enää väsyttänyt. Olin täysin virkeä ja onnellinen. Luulin, etten tarvitse unta enää ollenkaan.

”Lapset lentävät pian pesästä!” ”Siinähän ne neljä lasta menee missä kaksikin!” Uskoin kaikkiin lentäviin lauseisiin, joita kuulin ympäriltäni. Olin tavattoman onnellinen siitä, että olin etuoikeutettu olemaan kotona lasteni kanssa. Olin niin onnellinen, etten huomannut kehoni varoitusmerkkejä. En huomannut sitä, että lapsiperheen elämän ei olisi pitänyt olla niin rankkaa.

Kannoin huutavaa lastamme sylissä yötä päivää lähes kolmen vuoden ajan. Kannoin häntä kaiken aikaa huolimatta siitä, että minulla oli hänen lisäkseen kaksi isompaa (alle kouluikäistä) lasta ja uusi vauva hoidettavana. Keksin aina uusia strategioita selvitä yhdestä päivästä. Ostin muun muassa perunankuorimiskoneen ja söin kaikki ateriani seisten.

Kunnes huomasin, että puhuin unissani leikkiessäni isompien lasten kanssa olohuoneen lattialla. Kunnes huomasin, että aloin saada jäätäviä nivelkipuja etenkin aamuisin. Kunnes huomasin, että kymmenen vuotta poissa olleet migreenikohtaukset palasivat ennennäkemättömällä voimalla päähäni. Kunnes huomasin, etten jaksanut nostaa enää suihkua pääni päälle, ja hiustenharjaus sai käteni maitohapoille.

Kunnes huomasin että makasin sairaalassa, ja minun epäiltiin olevan vakavasti sairas. Huomasin, että keuhkoni kuvattiin, sydäntäni rekisteröitiin yötä päivää, ja käsivarteni täyttyivät verikokeiden pistojäljistä. Elämäni pysähtyi, mutta olin edelleen onnellinen.

Mikään ei ollut enää ennallaan. Istuin kotini lattialla ja imuroin konttaamalla. Koetin keksiä lapsille leikkejä, jossa ollaan lattialla ihan liikkumatta. Piirsimme sormella toistemme selkiin kuvioita ja teimme toisistamme parkkitaloja. Se ei kuitenkaan riittänyt. Jonkun oli laitettava ruokaa ja pestävä lasten kakkapyllyt. Saimme päiväkotipaikan lapsille lääkärin lähetteellä, ja kotiäitiyteni päättyi. Sen pituinen se. Not so happy end.

Olisiko minun pitänyt laittaa lapseni hoitoon jo aikaisemmin? Olisi. Paljon aikaisemmin. Ennen kuin väsymys vaihtui virkeydeksi, ja päivät muuttuivat selviytymisareenoiksi. Jos olisin laittanut lapseni hoitoon aikaisemmin, heillä olisi tänään jaksavampi äiti. Heillä olisi äiti, jonka ei tarvitse pötkötellä jokaisen liikahduksen jälkeen. Heillä olisi äiti, joka ei kuormittuisi jokaisesta ympäriltä kuuluvasta äänestä. Mutta heillä oli jaksava kotiäiti. Senhän pitäisi riittää?

En voi tuomita enää kenenkään vanhemman valintoja. En oikeastaan enää edes ymmärrä, miten joku kykenee arvostelemaan toisten elämää. Ole kotona ja vietä ikimuistoisia vuosia lastesi kanssa. Vie lapsesi hoitoon ja vietä ikimuistoista elämää. Tärkeintä olisi, että olet vanhempi, joka yrittäisi olla tappamatta itseään kodin tai työn tähden.

Ole vanhempi, joka kuuntelee ennen lapsia itseään.

 

 

Meni syteen tai saveen, mutta me lähdemme reissuun!

Minulle on esitetty suoria kysymyksiä siitä, miksi lähdemme reissuun, kun jo pelkästään kotona oleminen lasten kanssa on erittäin haasteellista. Mitä minä tai perheeni olemme saaneet niistä lukuisista lomamatkoista, joita olemme tehneet ensin kolmehenkisenä ja myöhemmin kuusihenkisenä perheenä? Oikeastaan tiedän ainoastaan sen, että yhteisistä matkoista on ollut enemmän iloa kuin surua.

Tarvitsemme aikaa

Teimme perheemme ensimmäisen ulkomaanreissun aikoinaan parin kuukauden ikäisen esikoisen kanssa. Matkan pituus oli yksi viikko ja se riitti meille oikein hyvin. Seuraavalla ulkomaanreissulla mukana olikin jo kolme lasta ja neljäs vatsassa kasvamassa. Matka-aika oli kaksi viikkoa, ja siinä ajassa ehdimme vain uupua entisestään. Seuraavassa elämänvaiheessa meiltä loppuivat voimat, aika ja rahat. Ajattelin, etten jaksa lähteä kotia pidemmälle pikkunelikon kanssa enää koskaan.

Mutta sitten keksin! Loman täytyy olla niin pitkä, että villiarki ehtii tasoittua vieraalla mantereella. Erilaisista kotimajoituksista alkoi löytyä myös kukkarolle sopivia vaihtoehtoja. Kun loman varasi reippaasti etukäteen, siinäkin säästi rahaa. Niinpä aloimme tehdä kerran vuodessa noin kuukauden pituisia ulkomaanmatkoja.

Yritystä, erehdystä ja onnistumista

Kun matkaan lähtee kuusi aivan erilaisilla tarpeilla täytettyä ihmistä, matka ei voi olla muuta kuin ikimuistoinen. Yksi lapsista ei kestä ennakoimattomia siirtymiä eikä liian aistivirikkeistä ympäristöä. Toinen lapsi puolestaan janoaa mitä hurjimpia aistikokemuksia ja jatkuvaa vauhtia. Kolmas lapsista keksii aina jotain sellaista, jota ei periaatteessa saisi tehdä, vaikka sitä ei olisikaan kielletty erikseen. Neljännellä lapsella on päällään kestouhmaikä ja hän saa ympärillä olevat ihmiset pyörittelemään päitään. Kun siihen soppaan lisätään jatkuvasti uusia kokemuksia janoava isä ja yksityiskohtiin jumittava äiti – soppa on valmis.

Muutamassa vuodessa olemme oppineet muutaman perusasian, joita juuri meidän perhe tarvitsee onnistuneeseen ulkomaanlomaan. Ne tulevat tässä:

  1. Älä lähde reissuun, jos olet koti-ihminen. Meidän perheen villiarki tarvitsee maisemanvaihtoa. Olkoon retkikohde vaikka lähellä oleva kesämökki, mutta perheemme erilaiset tarpeet ja vaikeudet synkronoituvat edes hieman siedettävimmiksi juuri reissun päällä. Toisella perheellä asia voi olla täysin päinvastoin.
  2. Valitse kohde, jossa on astianpesukone ja pyykinpesukone. Emme ole edes kokeilleet pidempää lomaa ilman näitä kahta energiansyöppöä. Viime lomakohteemme astianpesukone oli rikki, ja tiskauksesta muodostui ihana isän ja lapsen yhteinen hetki. Se ihanuus kesti tasan kaksi päivää. Valitse siis asunto, jossa on toimiva astianpesukone.
  3. Anna lasten pakata käsimatkatavarat itse omiin reppuihinsa, mutta tarkista reput ennen matkaa. Viime reissullamme turvatarkastuksen läpivalaisukone pysähtyi pitkäksi aikaa viisivuotiaamme repun kohdalle. Tarkastajat kutsuivat kollegojaan luokseen ja he nauroivat makeasti ruutua osoitellen. Kuopuksen reppu oli purettava. Sieltä löytyi meille vanhemmillekin tuntematon lapsen mukaan ojasta löytynyt aarre. Se oli umpimetallinen tulitikkuaskin kokoinen käsiaseen pienoismalli.
  4. Vuokraa auto kohteessa. Ensimmäisellä kuukauden lomallamme emme raaskineet ottaa kallista vuokra-autoa matkamme ajaksi. Olihan se mukava kulkea pyörillä viikkokausia nollahiilijalanjäljissä. Kuusihenkinen pyöräletkamme myötäili pitkää rantakatua. Mutta kun kanapalat pilaantuivat helteessä jo puolen kilometrin kauppamatkan jälkeen, ja kolmen litran vesitonkka putosi vapisevasta pyöränsarvesta asfalttiin, mieleemme muistui auton tarpeellisuus. Toisena lomakuukautena muistimme pakata myös turvaistuimet mukaan.
  5. Älä laita avattua vesipulloa kuuman päivän päätteeksi jääkaappiin. Me laitoimme, ja yksi lapsistamme sairastui viikon kestävään turistiripuliin ja neljänkymmenen asteen kuumeeseen. Onneksi on olemassa jopa koululaisille mahtuvia housuvaippoja!
  6. Muista eurooppalainen sairaanhoitokortti, jos matkustat EU-maissa.  Matkavakuutuksesta huolimatta oli erittäin helppoa mennä eurooppalaisen sairaanhoitokortin kanssa julkiseen terveyskeskukseen lapsen pahan korvatulehduksen vuoksi. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan korvapoliklinikalle, jossa sairaanhoitokortin vilautus riitti edelleen. Muista myös Google-kääntäjä lääkärin vastaanotolla silloin, kun kukaan hoitohenkilökunnasta ei puhu sanaakaan englantia.
  7. Osta lapsille paikallisten herkkujen lisäksi myös tuttua ruokaa jääkaappiin. Niin ihanaa kuin kulinaristinen perhelomailu voi ollakaan, me kurvaamme usein loman alkajaisiksi lähimpään Lidliin (löytyy muuten aika monesta Euroopan lomakohteesta!). Lapset saavat syödäkseen tuttuja ruokia, ja vatsakin kiittää niistä etenkin alkulomasta.
  8. Muista, että kaikilla perheenjäsenillä on omat erilaiset tarpeet. Tämä on ehkä vaikein asia perhelomallamme. Välillä jonkun täytyy joustaa, että joku toinen perheenjäsenistä saa mielenrauhaa. Meillä iskä haluaa ajella mitä hurjimpia vuoristoteitä, ja äiti tykkää ihmetellä rannan simpukoita. Lapset venyvät ja paukkuvat siinä välissä.
  9. Jakautukaa! Vasta viime reissulla ymmärsimme perheen jakautumisen jalon taidon ja tarpeen. Välillä on hyvä jakaa porukka vaikka kahteen osaan. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja asioita yhtä aikaa, vaikka se näyttääkin niin idylliseltä lomakuvissa.
  10. Älkää suorittako lomaa. Lapset aistivat aivan eri asioita kuin aikuiset. Vaikka olemme nähneet lukuisia nähtävyyksiä ja kaupunkeja, usein lasten mieleen ovat jääneet pienet yksinkertaiset asiat, kuten esimerkiksi jalkansa loukannut heinäsirkka tai  isin äänekäs aivastus. Muistoista tärkeimpiä harvoin tehdään, ne koetaan.

Lähde rohkeasti matkaan, jos seikkailu kutsuu! Mutta älä koe huonommuutta myöskään jäädä kotiin. Äänekäs aivastus ja heinäsirkat löytyvät myös kotimaasta. Oli lomakohde sitten takapiha tai Indonesia – tärkeintä on yhdessäolo ja lomamieli.

 

Ihana per(s)heloma!

Unen läpi kantautuu kuopuksen korvia särkevä huuto. Hän haluaa sadehatun, koska ulkona sataa. Minä haluan nukkua. Kuopus haluaa sadehatun. Kohta myös pikkukoululainen haluaa sadehatun. ”Anna meille ne kaksi isolieristä sadehattua! Ne ovat olleet eteisen laatikossa!” Aivan totta. Sadehatut ovat olleet eteisen laatikossa. Ne saattoivat livahtaa vahingossa kierrätyskeskukseen Konmari-kirjan kanssa. Mumisen puoliunessa, että hatut ovat kaukana varastossa. Huuto vaimenee hetkeksi.  Kuulen avainten kilinää. Ulko-ovi aukeaa ja lapset kolistelevat varastoon. ”Missä täällä ne ovat? Me ei löydetä niitä!” Lasken hitaasti viiteen ja nousen istumaan. Tervetuloa kauan odotettu kesäloma!

”Me halutaan ne sadehatut! Me halutaan kuunnella, kun sade ropisee niiden läpi! Äiti tyhmä olet hävittänyt meidän sadehatut!” Lapset huutavat täyttä kurkkua. Toinen lapsista makaa eteisen lattialla, ja toinen huutaa jalkojeni juuressa suoraan peltoreilla suojattuun korvaani. Isot koululaiset yrittävät kysyä, voivatko he ajaa potkulaudoilla sateessa. ”Mikä se laakeri on? Vaikuttaako se sade ajoon? Miksi sinä äiti et selitä?” Hörppään teetä ylisuuresta teemukistani. Ylähampaat kolahtavat posliiniin kuopuksen repiessä minua yöpaidan hihasta. En halua laskea öitä syksyyn ja pimeyteen, mutta olen rättipoikki jo tunnin kestäneen kesäloman jälkeen.

Pienimmät lapset ovat kaataneet vaatelaatikon ahtaaseen eteiseen. ”Missä meidän sadepuvut ovat? Äiti, se sade loppuu kohta!” Olen selittänyt lapsille, että sade voi ropista tosi kivasti myös sadetakin huppuun. Huutonsa keskellä he ovat aloittaneet sadehattujen sijaan sadevaatteiden etsinnän. Kaadan väljähtyneen teen tiskialtaaseen ja laahustan eteiseen. Etsin isosta kaadetusta vaatelaatikosta kahdet sadetakit ja housut, mutta se ei riitä. Lapset haluavat myös sadehanskat, kumisaappaat ja hatut. Kiitos aurinkoisen alkukesän, sadevaatteet eivät ole käden ulottuvilla. Kiroan mielessäni ahtaita säilytystiloja, ja lähden etsimään kumisaappaita ulkovarastosta.

Kenkähyllyä penkoessani häntäluuni iskeytyy mieheni läskipyörän polkimeen. Kirottu pyörä! Minun tekisi mieleni puhkoa tyhmän läskin pyörän renkaat. Mieheni syyhän se on, että minä kyykin kylmässä varastossa yöpuku päällä vatsa aamupalaa huutaen. En löydä kuopuksen toista kumisaapasta. Annan hänelle isomman lapsen kumisaappaat ja olen valmis huutokohtauksen uuteen erään, mutta kumissaappaat kelpaavat tällä kertaa. Muutama huuto vielä. ”Lahje on huonosti!” ”En saa hanskaa hihaan!” ”Vetskari ei mene!”. Ovi paukahtaa kiinni.

Huokaisen syvään ja siirryn keittiöön laittamaan uuden teeveden kiehumaan. Vilkaisen ikkunasta sateessa kirmaavia lapsia. Minne he katosivat? He eivät olekaan siellä. Ovi käy, ja kahden lapsen huuto vyöryy oviaukosta sisään. Stressitasoni palautuu entisiin lukemiin. ”Sade loppui! Ei se enää ropisekaan huppuun, niin kuin sinä lupasit! Sinä olit liian hidas, äiti!” Esikoinen on löytänyt googlesta tietoa potkulautojen laakereista. ”Miksi sinä et kuuntele minua äiti?”

Ajan auton lähikaupan parkkipaikalle. Juoksen kauppaan ja ostan nopeasti suosikkijäätelöni. Kyllä he sen aikaa pärjäävät. Istahdan ratin taakse, ja käännän radion äänettömälle. Hiljaisuus hivelee korviani. Sade rummuttaa vienosti auton kattoon. Suljen silmät ja puraisen jäätelöä. Tämä viisiminuuttinen on minun ikioma kesähetkeni.

Lapsi kuulee kyllä

Jarno on 34-vuotias menestyvä myyntimies. Viime aikoina hänen yöunensa ovat alkaneet huonontua, eikä hän ole jaksanut keskittyä työhönsä kuten ennen. Vaimon sairaus ja rahahuolet vaivaavat Jarnon mieltä taukoamatta. Esimies pyytää Jarnon kehityskeskusteluun. Esimies toivoo myös Jarnon vaimon mukaan keskusteluun. 

Jarno saapuu kehityskeskusteluun viisi minuuttia myöhässä. Esimies ja vaimo ovat jo aloittaneet keskustelun ja he hiljentävät ääntään Jarnon astuessa huoneeseen. Jarno koettaa tervehtiä heitä, mutta hän ei saa tervehdykseen vastausta. Esimies ja vaimo puhuvat Jarnon muuttuneesta käyttäytymisestä. He sanovat, että heidän molempien mielestä Jarnon keskittyminen vaeltaa, eikä hänen työntekoonsa ei voi enää luottaa. He vilkaisevat välillä Jarnoa epätoivoisena. 

Jarno koettaa kertoa huonoista yöunistaan, mutta hänet keskeytetään. Esimies ja vaimo ovat yhtä mieltä siitä, että Jarno koettaa selitellä tekojaan. He huokailevat epätoivoisena, eivätkä tiedä mitä Jarnolle pitäisi tehdä. Jarno nielaisee ja poistuu huoneesta sanomatta sanaakaan. Hän on varma siitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. 

Miltähän lapsesta tuntuu kaikissa niissä tilanteissa, joissa muut puhuvat häneen liittyvistä asioista? Voimmeko ajatella, ettei lapsi kuuntele? Tai ettei lapsi ymmärrä? Sulkeeko lapsi korvansa aikuisten keskustelulta?

Ajattelen, että lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin me aikuiset voisimme koskaan kuvitella. Jo yksi sana voi jäädä lapsen mieleen ja identiteettiin pysyvästi. Aikuinen kuulee ja suodattaa. Lapsi ei kykene suodattamaan kuulemaansa. Jos lapsi kuulee olevansa vaikkapa levoton, hänen identiteettinsä muodostuu automaattisesti levottoman leima. Kuulin joskus aikuisesta, jonka äiti oli sanonut häntä pienenä ehkä leikkimielisestikin apinaksi. Aikuinen koki yhä edelleen olevansa ruuumiinrakenteeltaan ”apinamainen”.

Sanojen lisäksi lapsi imee itseensä kaikki tunnelmat ja ilmeet. Hän on kuin pieni agentti, joka kerää tiedonmuruja elämästä kenenkään huomaamatta. Vaikka lapsi juoksisi ympäri huonetta, hän kuulee kyllä. Vaikka hän leikkisi leluillaan, hän kuulee kyllä. Vaikka hän olisi omassa huoneessaan, hän kuulee kyllä.

Voimme ja saamme puhua lapsen ikävistä asioista toisten ihmisten kanssa, mutta eimme lasten kuullen. Lasten lähellä puhuessamme olemme tasa-arvoisessa asemassa heidän kanssaan. Keskustelu lähtee silloin itsestämme, ei lapsen ongelmista. Se, miten me puhumme lapsesta toisille ihmisille, piirtyy suoraan lapsen minäkuvaan. Puhumme auki lapsen syvintä identiteettiä. Maalaamme sanoilla hänen sisimpäänsä.

Eniten minua ihmetyttää lapsen aseman huomiointi terveydenhuollossa. Jos olen menossa lääkäriin vaikkapa lapsen käytöshäiriöiden vuoksi, ensimmäisellä kerralla lapsi pyydetään mukaan. Istumme alas, ja lääkäri kysyy: ”Minkä takia te olette täällä?”. Mitä voisin vastata? Jos kerron, että olemme täällä lapsen huonon käyttäytymisen vuoksi, mustamaalaan lasta auktoriteettiasemassa olevan lääkärin edessä. Lapsi ajattelee automaattisesti, että hän on niin huono, että hänet piti tuoda lääkäriin.

Voin suojella lasta ja kertoa, että tulimme lääkäriin yhteisten asioiden tiimoilta. Tällöin lääkäri ei välttämättä ymmärrä alkuunkaan mistä puhun. Joudun vain odottamaan hetkeä, jolloin lapsi saa mennä leikkimään.

Toisaalta on väärin poistaa lapsi huoneesta sen takia, että aikuiset saavat keskustella ilman häntä. Lapsihan tietää, että lääkäriin on lähdetty juuri häneen liittyvien asioiden vuoksi. Lapselle voi tulla olo, että aikuiset keskustelevat hänestä jotain pahaa oven takana.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Olisi varmasti parasta kunnioittaa lasta ja puhua hänen lähellään vain sellaisia asioita, joita haluaisi myös muiden puhuvan itsestään. Terveydenhuollossa ei olisi kovinkaan vaikeaa kiinnittää huomiota siihen, että lapsen asioita käsitellessä tavattaisiin ensin pelkät vanhemmat. Lapsen aikana vanhemmilta on oikeastaan ammattitaidotonta kysyä, onko lapsen kanssa ongelmia kotona.

On myös tärkeää miettiä, mitä paranettavaa minulla voisi vanhempana olla. Jos lapsi saisi kuulla jonkun arkisen huolen vanhemman tai vaikkapa lääkärin kertomana, hän voisi kokea olevansa tasavertainen omien huoliensa kanssa.

Lapsella on tarkat korvat. Hän kuulee erityisesti juuri niitä asioita, joita emme haluaisi hänen kuulevan. Hän kuulee hyvin tarkasti myös kaikki iloiset ja positiiviset asiat, joita hänestä puhutaan. Niinhän me kaikki teemme.

 

Voihan vanhemmuus!

Suurin unelmani oli saada lapsia lääkärin antamasta lapsettomuustuomiosta huolimatta. Eräänä päivänä huomasin, että minulla oli lapsia jokaiselle kädelle (ja jalalle) saakka, eivätkä voimani enää riittäneetkään unelmani olemassaoloon.

Voivatko unelmat ajaa ihmisen häkkiin?

1. Häkkivanhemmuus

Uppoudut vauva-aikaan. Uppoudut pikkulapsiaikaan. Uppoudut kouluaikaan. Kauan odotettu unelma on täyttynyt, etkä kaipaa mitään muuta kuin vanhemmuutta. Lapsen hymy on sinun hymysi, ja lapsen edistyminen sinun edistymisesi.

Yhtäkkiä (tietämättä tarkemmin miksi) huomaat, ettet kaipaa mitään muuta kuin elämää ennen lapsia. Olet väsynyt ja pinnasi alkaa kiristyä. Koet olevasi oman unelmasi vanki, ja tuomio tuntuu loputtomalta.

Vinkki! Murtaudu ulos häkistäsi ennen kuin uuvut kokonaan. Keskity siihen, mitä juuri sinä haluat. Kuka oikeastaan olet? Toimi niin kauan, että rakkaus lapsia ja kotia kohtaan palaa. Et ole menettänyt unelmaasi vaan voimasi.

2. Pakovanhemmuus

Lapset ovat alusta saakka tuntuneet syövän osan identiteetistäsi. Sinun on pakko paeta. Työ ja omat projektit pitävät sinut hengissä. Onneksi on päiväkoti, toinen vanhempi tai isovanhemmat.

Välillä sinusta tuntuu siltä kuin omat lapsesi olisivat vieraita. Koet kuitenkin tukehtuvasi jo ensimmäisenä lomapäivänäsi perheen kanssa. Työn vastapainoksi kaipaisit aikuisten keskeistä aikaa.

Vinkki! Tutustu lapsiisi. Katsele valokuvia heidän syntymästään ja koeta löytää jokin punainen lanka, joka virittää rakkautta lapsiasi kohtaan. Mieti mitä oikeastaan pakenet? Anna itsellesi aikaa. 

3. Projektivanhemmuus

Lapsesi ovat sinulle kaikki kaikessa. Koet mielihyvää siitä, kun lapsen asiat ovat hallinnassasi. Lapsen harrastukset ja kaveritapaamiset rytmittävät arkeasi. Koet olevasi hyvä vanhempi, koska olet kaiken aikaa ajan tasalla lapsesi asioista. Et liioin kaipaa omia menoja etkä halua jättää lastasi muiden hoiviin. Homma hoituu helpoiten sinun käsissäsi.

Vinkki! Muista, että kaikkea ei tarvitse hallita. Lapsen on hyvä saada joitain ikiomia pieniä asioita, joiden äärelle vanhemmalla ei ole asiaa. Hyvä vanhemmuus ei ole aina ulkoista täydellisyyttä. Mikä on sinun ikioma projektisi?

4. Käsistä ryöstäytynyt vanhemmuus

Mikään ei todellakaan ole hallinnassasi. Lasten harrastukset ja luistelupäivät unohtuvat, ja lapset kulkevat pari numeroa liian pienissä vaatteissa.  Haluaisit omaa aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa miettiä edes lasten hoitojärjestelyitä. Arki tuntuu kaaokselta, josta et saa mitään otetta.

Vinkki! Saat arjen hallintaan ja kaaoksen kuriin. Hae rohkeasti apua itsellesi. Aloita yhdestä asiasta, jonka haluat saada järjestykseen. Muista että aina on vaihtoehtoja. Älä jää yksin kaaoksen keskelle. 

5. Selviytymisvanhemmuus

Sinulla on halua olla lasten kanssa, mutta olet umpiväsynyt. Jokainen päivä tuntuu olevan kuin Himalajan ylitys. Juuri, kun saat otteen jaksamisesta, jokin ulkoinen tekijä sekoittaa arjen ja jaksamisen uudestaan. Olet jo vähentänyt kaiken turhan tekemisen elämästäsi, mutta ikävät sattumat vain seuraavat toisiaan.

Vinkki! Pyydä rohkeasti ulkoista apua ennen kuin uuvut kokonaan. Sanoita arjen vaikeuksia ulkopouolisille ihmisille aina uudestaan. Älä luovuta ennen kuin saat todellista apua. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6. Tasapainoinen vanhemmuus

Kaikki edellä mainitut vanhemmuuden muodot vuorottelevat arjessasi, mutta mikään niistä ei saa sinusta yliotetta. Välillä sinusta tuntuu, että vanhemmuus tulee korvista ulos, mutta oma aika helpottaa oloasi. Rakkaus ja viha vuorottelevat, mutta laajemmin ajateltuna koet kuitenkin eläväsi ainutlaatuista ja rikasta elämänvaihetta.

Ajattelen, että yksi tärkeimpiä tasapainoisen vanhemmuuden kulmakiviä on niinkin yksinkertainen asia kuin vanhemman nukkuminen. Unesta ja levosta käsin on hyvä lähteä tarkastelemaan näköaloja laajemmin. On myös tärkeää keskittyä niihin asioihin, joille voi tehdä jotain. On turhaa valittaa joka päivä vaikkapa liian ahtaasta kodista tai liian suuresta lapsilukumäärästä. Usein ongelman ydin löytyy jostain aivan muualta kuin valittamistamme asioista. Lepää ja hae muutosta silloin, kun villiarki tuntuu saavan sinusta yliotteen.