Kesyarjen menetystä VOL 2

Moro noro!

Herään ääneen, joka kuulostaa jotenkin tutulta mutta varsin uudelta kotimiljöössämme. Juoksen puolitoistavuotiaan kuopuksen huoneeseen, ja hän istuu oksennuksen peittämässä sängyssään kasvot valkeina. Nytkö se paljon puhuttu vatsatauti alkaa meilläkin? Eihän tämä nyt kuitenkaan ole mikään maailmanloppu.

Vaihdan lakanoita ja laulan Kaija Koon Tinakenkätyttöä. Juuri kun saan puhtaissa vaatteissa olevan pojan takaisin sänkyyn, hän oksentaa kaarella suoraan naamalleni. Kyllä. Suoraan Tinakenkätyttöä laulavaan suuhuni. Lauluni loppuu lyhyeen ja arvelen olevani seuraava noroviruksen uhri.

Nykyajan virushirviö

Oksennusten väli on tasan viisi minuuttia. Enää en ehdi edes siivota vaatteita, lakanoita saati itseäni laatanheittojen välissä. Herätän mieheni, ja hän on vähällä liukastua lastenhuoneen ovelta alkavaan oksennuslammikkoon. Ajattelin, että ihmiset liioittelivat edes vähän kertoessaan, että noroviruksessa oksennetaan kaksitoista tuntia putkeen.

Minua hävettää ajatus siitä, että luulin oksennustautien kiertävän juuri meidän perheen. Mehän syömme maitohappobakteereita ja pesemme käsiä. Mehän olemme eläneet kolme ja puoli vuotta lapsiperheen elämää ilman oksennustautia. Eikö se jätäkään meitä väliin?

Missä on ne entisajan oksennustaudit, joissa sai istua vadin kanssa sohvalla ja katsoa lastenohjelmia? Enkö saakaan hakea kaupasta sipsiä ja Jaffaa pikkupotilaalle? Sen sijaan pidämme mieheni kanssa käsissämme oksennusta syöksevää vaahtosammutinta ja ihmettelemme ääneen sitä, miten kovalla paineella yksivuotias voi oksentaa seinään asti.

Vauva ja tulipallo

Herään tunteeseen, joka pakottaa minut oksentamaan saman tien. En ehdi edes vessaan. Vatsassani on seitsemän kuukautta vanhan sikiön lisäksi tulinen pallo. Koko vatsaani kouristelee ja polttaa. Kuopus nukkuu yhdeksän tunnin oksentamisen jälkeen sikeää unta. Olen kierolla tavalla onnellinen siitä ettei kukaan muu oksenna nyt.

Aamu valkenee ja huudan tuskaani vessan pöntöllä pää sangon pohjalla. En ole ennen luullut kuolevani oksennustautiin. Kouristukset eivät jätä minua rauhaan hetkeksikään. Katson kelloa. Kuusi tuntia takana ja ehkä vähemmän edessä? Esikoisen uninen pää kurkistaa vessan ovelta ja näen hänet kahtena.

Voiton puolella

Makaan sängyllä ja jalkani tärisevät. Kohdussa tuntuu pientä liikehdintää, ja olen onnellinen että edes joku kykenee liikkumaan. Kevätaurinko paistaa sälekaihtimien raosta suoraan silmiini ja rukoilen armoa.

Alakerrasta kuuluu pulppuavan äänen ja korahduksen sekoitus, jonka jälkeen mieheni huutaa minua avukseen. Esikoinen oksensi hänen sylin ja keinutuolin täydeltä. En pysty edes huutamaan. Juoksen vartalo mutkalla vessaan ja aloitan laatanheittokisani toivottavasti viimeisimmän erän.

Perheessämme on neljä ihmistä, ja kolme niistä ovat jo sairastuneet. Mehän olemme siis jo voiton puolella! Suljen silmäni ja säälin kaikkia suurperheitä.

 

Pala kerrallaan vessajuttuja

Kohti itsenäistä vessakäyntiä

Jostain syystä perheemme erityislapsille itsenäinen vessassa käynti (etenkin pyllyn pyyhkiminen isomman hädän jälkeen) on vaatinut tavallista enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Nämä ovat jälleen niitä asioita, joita ei jaksaisi vääntää rautalangasta ellei se oikeasti aiheuttaisi monenlaista takkuilua arjessa. Tällä hetkellä perheemme eskarilainen tarvitsee vessakäynteihin avukseen jotain paperirullaa pidempää.

Perusmarketin tarrahyllystä löytyi ihana ”tarrapalapeli”. Luova askartelijatyttömme innostui siitä heti, ja tarrat päätyivät äidin sukkalaatikkoon (piiloon kuopukselta). Jokaisen kakan pyyhkimisen jälkeen eskarilainen saa laittaa vessan seinällä olevaan ”tauluun” yhden tarrapalan.

Pieni suuri apu

Palapelitarra-arkin kokoaminen on ollut mielenkiintoinen ja innostava apuväline. Eskarilaisemme on luonteeltaan pikkutarkka ja visuaalinen, joten mielenkiinto on säilynyt yllä viimeisiin paloihin saakka. Omatoiminen vessareissu alkaa sujua, eikä vanhempia tarvita oikeastaan millään tavalla edes ”palkitsemisjärjestelmän” ylläpitämiseen.

Palapelitarra-arkin sijaan voi toki käyttää myös muita ”koottavia” tarrakokonaisuuksia kuten ihmistarraa ja vaatteita, joita näkyy myös kauppojen tarrahyllyissä. Potta-ikäisille riittää usein muutaman tarran kokoinen luomus, mutta isommat lapset jaksavat odottaa kokonaisuuden muodostumista jo pidempään.

Muita vinkkejä veskiin

Vessakäyntien sujumisen avuksi voi myös tulostaa kivoja ”palkintotauluja” esimerkiksi täältä tai täältä. Tauluja voi täyttää monenlaisilla tarroilla. Yllätyksekseni löysin Jollyroomista ihania tilattavia palkintotauluja myös pottateemalla.

Mielestäni pikkuihmisten vessassa käymisestä ei saisi tehdä ahdistavaa tai ehdotonta. Tärkeintä on se, että lapselle löytyy omanlainen ja mukava keino oppia selviytymään vessakäynnistä itsenäisesti. Joskus pienistä ongelmista tulee isoja ongelmia, ja isot ongelmat voi ratketa hämmästyttävän pienillä teoilla.

Kesyarjen menetystä VOL 1

Korvakierre

Kaksivuotias esikoinen katselee pää kallellaan lohduttomasti itkevää vauvaa. ”Laita sille tutti suuhun.” ”Sano sille, että lopettaa jo huutamisen.” Puen selkäkaarella huutavan kuopuksen ruskeaan toppapukuun ja jätän hänet hetkeksi eteisen lattialle odottamaan. ”Älä järjestä uhmakohtausta nyt kulta”, kuiskaan isolta tuntuvan kaksivuotiaan korvaan.

Nostan kaksostenrattaiden selkänojaa ylöspäin, ettei vauvan korviin tulisi yhtään enempää painetta. Esikoinen puhaltelee suustaan huurupilviä kalpeisiin kasvoihini ja sanoo, että näytän pingviiniltä. Kävelen pitkin askelin kohti terveysasemaa ja kiroan auraamatonta lumen peittämää tietä.

Tunnen kuinka hikivana valuu selkärankaani pitkin. Lääkärin hengitys haisee kahvin ja kanelipullan sekoitukselta. Vauvan korviin katsominen on hyvin intiimiä puuhaa. Esikoinen roikkuu gynekologisissa jalkatelineissä, ja toivon ettei hän huomaa metallista roska-astiaa.

Asia on pian selvä. Yhdeksäs märkäinen korvatulehdus puolen vuoden sisään.

Ei kahta ilman kolmatta

Kuopus on huutanut jo puolitoista tuntia sydäntä särkevää kipuitkua. Herätän mieheni ja ojennan hikisen pojan hänen syliinsä. Kello on viisi minuuttia yli puolen yön, ja tänään juhlitaan kuopuksen yksivuotis-synttäreitä. Asettelen kuulosuojaimet mieheni korvien päälle ja istun hänen viereensä yläkerran vihreälle sohvalle. Isi keinuttaa huutavaa lasta ja laulaa Ultra Brata. Kuopus alkaa täristä kivusta, ja tunnemme itsemme hyvin pieniksi.

Lokakuinen yö on pimeä ja sade piiskaa ikkunaa. Meitä nukuttaa, ja esikoinen herää pian. Onneksi hän on nukkunut tänä yönä, sillä kovat äänet saavat hänet hyvin rauhattomaksi. Kuopus nyyhkyttää isänsä sylissä ja on vihdoin puoliunessa. Uskallamme tuskin hengittää. Katsomme toisiamme ja olemme yhtäkkiä varmoja siitä, että haluaisimme vielä kolmannen lapsen.

 

 

 

Eteisestä eteenpäin

Bussin kyytiin?

Ainakin meidän perheessä eteinen on paikka, johon matkanteko pysähtyy usein totaalisesti. Aamuisin eteisen lattia täyttyy veltoista pikkuihmisistä, jotka ovat päättäneet jäädä imeskelemään hupparin nyörejä ulos lähtemisen sijaan. Ja kyllä vain, olemme kokeilleet reipasta käskytystä ja tiukkoja rajoja. Se toimii toisinaan muiden lasten kanssa, mutta erityislapsille kaikki on erilaista.

Etenkin aistiyliherkkyyksistä kärsivät lapsemme eivät ihan oikeasti kykene pukemaan, jos heitä ahdistaa vaikkapa pikkuvarpaan kynnen alla oleva sukan nöyhtä. Tilannetta voisi verrata esimerkiksi siihen, että aikuisen olisi pakko lähteä töihin kengillä, jotka olisivat täynnä soraa.

Sen sijaan että kantaisimme puolialastoman ja huutavan lapsen aamuisin päiväkotiin, päätimme kokeilla eteisen seinälle kiinnitettävää bussi-tarrataulua. Koitamme keskittyä iloisen keltaiseen bussiin ja välttää aamun valtataistelut.

 

 

Yksinkertaista ja vaivatonta

Eteisen seinälle kiinnitettävä ajoneuvo voi olla ihan mikä vain. Ainakin bussiin ja lentokoneeseen mahtuu useampi ikkuna vierekkäin. Vapaan piirtelyn sijaan valmiita ajoneuvojen kuvia löytyy ainakin Papunetin kuvapankista.

Meillä  ”pelisääntö” on seuraavanlainen: Kun lapsi on pukenut päälleen kaikki ulkovaatteet, hän saa valita ilmetarran ja kiinnittää sen bussin ikkunaan. Lapsi valitsee ilmeen joka kuvaa hänen lähtöhetken mielialaansa parhaiten ja oppii samalla hahmottamaan tunteitaan.

Innostuin ajatuksesta, että tilaisin jokaiselle lapselle pyöreitä tarroja heidän kasvokuvista. Näin ollen lapset saisivat laittaa aina ”itsensä” bussin ikkunaan. Kun katselin valokuvatarrojen hintoja Smartphotolta, löysin sieltä yllättäin Smartphoton oman palkitsemistarrataulun! Tilasin valokuvatarrojen sijaan kaksi ihanaa tarrataulua, jotka pääsevät eteisen seinälle bussitarrataulun jälkeen.

 

Aina ei tarvitse ”tienata”

Erilaiset tarrataulut voivat olla jo itsessään palkinto ja lasta toimimaan innostava tekijä. Ainakin meillä lapsista on kiva katsella millaisia matkustajia bussin kyytiin tulee. ”Aamun ilmeen” valitseminen on ollut myös mieluista puuhaa. Aina ei tarvitse olla mitään erillistä palkintoa odottamassa tarrataulun tullessa täyteen.

Olemme huomanneet, että meillä erilaiset palkitsemisjärjestelmät toimivat parhaiten niillä lapsilla, jotka sitä eniten tarvitsevat. He huolehtivat itse tarransa kiinnittämisestä ja ottavat vastuuta omasta tekemisestään. Vanhempien tehtäväksi jää vain keksiä jotain uutta, kun entiset toimintamallit eivät enää tehoa.