Menetetty kesyarki

Jotain tuttua erilaista

Ensimmäinen vauvamme oli hyvin aistiherkkä ympäristön äänille ja erilaisten ihmisten kosketuksille. Hän reagoi jo neljän viikon ikäisenä huutamalla selkä kaarella oksentamiseen saakka muun muassa kastepäivänsä päätteeksi. Erilaiset ääntävät lelut saivat vauvan jumittumaan ja hän saattoi esimerkiksi puristella rapisevaa sammakkoa pakonomaisesti niin kauan, että tuli itku. Myös kylpyveden räiskyttäminen saattoi muodostua erikoiseksi pakonomaiseksi ”veden hakkaamiseksi”, joka oli pakko keskeyttää tai vauva ahdistui ja alkoi itkemään.

Toinen vauvamme tuntui aivan ”nukkemaiselta” ja olimme ihmeissään, kun vauva pötkötteli lattialla tai ”kulki mukana”. Luulimme, että vauvojen huimalta tuntuva ero johtui vain siitä, että toisen lapsen kohdalla kaikki olisi helpompaa. Kolmas vauvamme toi mieleemme jotain ”tuttua erilaista”, ja elämässämme oli kahden pienen pojan lisäksi erityinen ja paljon vaativa vauva.

Päivät nukkuva kesäneiti

Nostamme viljapellon värisen turvakaukalon eteisen lattialle, ja talo tuntuu heti täpötäydeltä. Pojat juoksevat kilpaa eteisen mattoa pitkin, eivätkä edes huomaa kaukalossa nukkuvaa pikkusiskoa. Helleaalto ja hormonit saavat kainaloni valumaan hikeä, ja mietin miten käteni riittävät kahden pienen pojan ja vauvan hoitoon. Mieheni viheltelee onnellisen oloisena ja nostaa pienen maatuskalta näyttävän nyytin syliinsä.

Pieni tyttövauva, olkoon hän tässä yhteydessä vaikka Lilja, nukkuu isoukin tekemässä puukehdossa kuin pieni nukke konsanaan. Hänen pienet sormensa puristavat vaaleanpunaisen bambukapalon reunaa ja suu kääntyy vähän väliä hymyyn. Poikien äänekkäät leikit eivät tunnu häiritsevän vauvaa lainkaan, ja ihmettelemme vauvaelämän rauhallista alkua.

Päivä kääntyy iltaan ja isoveljien väsymys purkautuu huutona ilmaan. Lilja herää koko päivän kestäviltä uniltaan ja aloittaa oman yöhön jatkuvan päivänsä poikien nukahdettua. Kello on iltakahdeksan, ja Lilja huutaa pienten keuhkojensa täydeltä. Haluaisimme katsoa mieheni kanssa elokuvaa, mutta emme kuule television ääntä vauvan huudon läpi. Kannamme ja hytkytämme Liljaa vuorotellen ja jostain syystä meitä naurattaa.

Kolmen kuukauden koliikki?

Lilja täyttää kolme kuukautta. Olen odottanut tätä hetkeä kauan. Kolmen kuukauden koliikin pitäisi alkaa helpottaa. Ehkä kohta kuulemme jälleen television ja toinen toistemme äänen? Ehkä kohta pääsen nukkumaan ennen yökahta? Ehkä kohta voin laskea vauvan käsistäni hetkeksi?

Lilja valvoo päivällä. Hän haluaa olla sylissä. Imetän häntä olohuoneen keinutuolissa ja näen olohuoneen seinään heijastuvan heiluvan valokeilan. Pojat juoksevat keittiön pöydällä ja heiluttavat lamppua mennessään. En voi lopettaa imettämistä, koska Lilja huusi puoli tuntia ennen kuin suostui imemään rintaa.

Lilja valvoo illalla. Hän huutaa selkä kaarella, ja kannamme häntä vuorotellen toisen meistä hoitaessa poikia. Liljan huuto on lohdutonta ja jatkuvaa. Aivan kuin häntä satutettaisiin. Kantamisen ja sylissä hytkyttämisen voima alkaa käydä tehottomaksi.

Lilja valvoo yöllä. Hän huutaa iltaseitsemästä yöyhteen lähes taukoamatta. Pompin istuma-asennossa sängyn reunalla ja yritän saada hänet imemään rintaa. Hän ei halua imeä rintaa, tuttipulloa eikä tuttia. Häntä ei rauhoita syli, keinutus, heijaus, heilutus, laulu, pusu, kantoliina, kantoreppu eikä autolla ajelu.

Katson pientä nyyhkyttävää tyttövauvaa. Hänen nenänpäässään kimaltelee hikikarpaloita ja hän ei jaksa enää huutaa. Hänen katseensa harhailee, ja näyttää siltä kuin hän taistelisi viimeisillä voimillaan unta vastaan. Hänen hiuksensa ovat hiestä märät, ja minun tekisi mieli haistella niitä, mutta uskallan tuskin hengittää. Minua pissattaa, mutta en uskalla liikkua. Kello on kaksi yöllä ja rukoilen ettei kumpikaan pojista heräisi nyt.

Siivousinspiraatio

Ei automaattista

Siivouksen aloittaminen tai kodin järjestyksen ylläpitäminen haastaa lasten lisäksi toisinaan myös vanhempia. ”Normaalilapsilla” kehittyy pikku hiljaa kyky pitää huolta tavaroistaan tai siivota lelut leikin jälkeen. Neuropsykiatrisia ongelmia omaavilla lapsilla, kuten autismikirjon häiriön lapsilla, voi olla ongelmia toimintojen automatisoitumisessa.

Perheemme ”NePsy-lapsilla” toimintojen automatisoinnin vaikeus näkyy muun muassa siten, että vaatteet jäävät lattialle, kaapin ovet auki ja muutenkin kotona tekemisen ja olemisen ”jälki” vain näkyy. Siivoamiseen ja tavaroiden keräämiseen pitäisi olla joka kerta jokin uusi ja innostava strategia.

Pyysin kymmenenvuotiasta poikaamme laittamaan reikäisen sukan roskakoriin. Sukka meni roskakoriin puolen tunnin kuluttua. Lapsi kääri sukastaan mytyn ja suunnitteli keittiöön valtavan heittoareenan (jossa ei saanut tehdä ruokaa tai häiritä). Hän viskoi sukkaa ja selosti urheilutapahtumaansa kuin Mertaranta ainakin. Joskus tuntuu, että ADD- ja autismikirjon lasten aivot voi kytkeä vain on– tai off-asentoon. Kultaisia keskiteitä ei oikeastaan ole.

Kamerat hyötykäyttöön

Olen ottanut ennen-jälkeen kuvia muun muassa likaisesta uunista tai johtolaatikosta. On palkitsevaa nähdä valokuvasta oman työnsä tulos (jota muut eivät usein huomaa). Valokuvia ei voi tietenkään lähettää kenellekään ellei halua pikkutarkan siivousneurootikon mainetta.

En ollut ajatellut aiemmin, että valokuvaus-strategiaa voisi soveltaa myös isompiin lapsiin, erityislapsista puhumattakaan. Huoneen siivoaminen saa aivan uuden merkityksen, kun ennen-jälkeenkuvan voi näyttää vanhemmille tai lähettää vaikka perheen omaan siivousryhmään.

Ennen-jälkeen kuvia voi soveltaa myös pukemiseen, syömiseen tai läksyjen tekoon. Kuvissa näkyy työn jälki konkreettisesti. Ainakin meidän perheen erityislapsille kaiken täytyy olla hyvin konkreettista. Epämääräiset kielikuvat, pyynnöt ja kiellot ovat lähes mahdottomia ymmärtää.