ADHD:n juuret kotona eikä aivoissa?

Lasten kanssa työskentelevä psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen tuo esille ADHD:n oireisiin liittyviä syitä Ilta-Sanomissa 20.1.2017 julkaistussa artikkelissa Psykologi lataa: ADHD-tyyppisistä oireista suuri osa johtuu vanhemmuuden puutteesta. Lappeteläisen mielestä neurologiaan ja psykologiaan suuntautuneiden ammattilaisten mielipiteet ADHD:n syistä ovat erilaisia. Lappeteläisen mukaan ADHD-diagnoosien kasvava määrä kertoo jopa vanhempien syyllisyydestä ja tarpeesta hakea oirehtivalle lapselleen diagnoosi. Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Jos Lappeteläinen olisi puhunut artikkelissa lasten levottomuudesta ADHD:n sijaan, olisin hänen kanssaan hyvin paljon samaa mieltä. Mutta koska artikkelin perusajatus oli nimenomaan neuropsykiatrinen häiriö ADHD, olen Lappeteläisen kanssa eri linjoilla. Hänen ajatuksena artikkelissa on se, miten epävakaat perhesuhteet ja jopa lapsen väkivaltainen käyttäytyminen voidaan ”vääntää”  ADHD-diagnoosin alle.

 

ADHD ja levottomuus eri asioita

On totta, että ADHD:n yksi oire voi olla nimenomaan levottomuus. Toisaalta ADHD voi esiintyä myös ilman ”HD:tä” eli ylivilkkautta. Tällöin ADHD– diagnoosin saanut voi olla esimerkiksi koululuokan hiljaisin ja vetäytynein oppilas, eräänlainen ”haaveilija”. Levottomuus voi esiintyä ainoastaan ”pään sisällä”, ja lapsi voi häiriintyä kohtuuttomasti ulkopuolelta tulevista aistiärsykkeistä. ADHD voi esiintyä siis ilman minkäänlaista levottomuutta ja levottomuus ilman ADHD:ta.

Lappeteläisen mukaan vanhemmat hakevat levottomalle lapselleen ADHD-diagnoosin neurologian poliklinikalta saadakseen rauhan syyllisyyden tunteelleen. Lappeteläisen mielestä levottomuuden syyt ovat kuitenkin hukassa olevassa vanhemmuudessa.

Lasten diabetes ja vanhemmuus

Lapsuuden ja nuoruuden ADHD:ssa perintötekijät selittävät 60-90 % häiriön alttiudesta. On totta, että myös ympäristötekijät vaikuttavat häiriön syntyyn. Vertaan ADHD:ta jälleen diabetekseen, kuten tein artikkelissa Kaikilla on joku diagnoosi?

I-tyypin diabetesta sairastavalla lähisukulaisella on 10-15 kertaa suurempi riski sairastua tautiin. Diabeteksen syntyyn vaikuttavat myös osaltaan epäterveelliset elämäntavat. Perintötekijöillä on kuitenkin merkittävä rooli sairauden puhkeamisessa. Voidaanko siis sanoa kärjistäen, että lasten diabetes johtuu yksinomaan perheen huonoista ruokailutottumuksista?

Ajattelen, että levottomuuden ja ADHD:n suora yhdistäminen on kutakuinkin sama asia kuin verensokerin laskusta aiheutuvan väsymyksen yhdistäminen diabetekseen. Vaikka huonot ruokailutottumukset ja elämäntavat voivat vaikuttaa diabeteksen puhkeamiseen, siihen voi sairastua kuka tahansa elämäntavoista riippumatta. Myös ADHD:ta voi esiintyä perheessä, jossa vanhemmat ovat lapsilleen läsnä ja ”ruutuaika” on rajoitettu minimiin.

Kuka hakee diagnoosin?

Lappeteläisen mukaan levottomalle lapselle haetaan vanhempien mieltä rauhoittava diagnoosi neurologian poliklinikalta. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään vanhempaan, joka olisi lähtenyt tai edes päässyt hakemaan lapselleen minkäänlaista diagnoosia. Sen sijaan tiedän kyllä vanhempia, jotka eivät halua oireilevalle lapselleen diagnoosia ympäristön mielipiteistä huolimatta. Tiedän myös vanhempia, jotka ovat kulkeneet lapsensa kanssa erilaisissa tutkimuksissa jopa yli kymmenen vuoden ajan ennen diagnoosin vahvistumista.

Omalla kotiseudullani neuropsykiatrisesti oireilevalle lapselle tehdään laajat psykiatriset arviot ja tutkimukset ennen neurologisia tutkimuksia. Kokemuksesta voin sanoa, että vanhemmuus ja kotiolot käydään huolellisesti läpi heti tutkimusten alkuvaiheessa. Neurologian poliklinikalle pääseminen olla jopa vuosia kestävä prosessi, eikä sinne voi mennä omaehtoisesti hakemaan diagnoosia lapselleen.

Psyyke ja aivot

Ajattelen että psykoterapeuttisen ja neurologisen linjausten pitäisi kulkea rinnakkain eikä vastakkain. Esimerkiksi ADHD:n aiheuttamat liitännäisoireet kuten masennus tai ahdistuneisuus kuuluvat psykoterapeuttiseen hoitopiiriin, vaikka ADHD on syntymekanismiltaan puhdasta aivokemiaa.

Psyyke ja aivot ovat yhtenäinen kokonaisuus. Ajattelen, että kasvatusolosuhteet voivat vaikuttaa neuropsykiatrisen sairauden oirehdintaan, mutta ne eivät ole häiriön syy tai selitys.  ADHD:sta kärsivä lapsi voi olla levoton, aggressiivinen, vetäytynyt, häiriöherkkä, ujo, puhelias tai Lappeteläisen sanojen mukaan ”pikkukeisari” rakastavista ja läsnäolevista vanhemmista huolimatta.

 

 

Autismikirjon häiriö

Yksi näkökulma

Kerroin teille aiemmin oman näkökulmani neuropsykiatrisesta häiriöstä ADHD/ADD:sta täällä. Seuraavaksi kerron teille ajatuksiani kuvasta, jonka muotoilin autismikirjon häiriöstä ja etenkin siihen liittyvästä aistimaailmasta. Ajatukset ja mielipiteet ovat omiani, ja otan niistä täyden vastuun. Tieteellistä tietoa autismikirjon häiriöistä voit lukea esimerkiksi täältä.

Aistisatelliitti

Kuvaillessani aistiyliherkkyyksiä Aistien viidakossa– artikkelissa, käytin aivoista sanaa ”aistikattila”. Tällä kertaa käytän sanaa ”aistisatelliitti”. Se on kuvassa keltainen ”kuppi” pöllön pään yläpuolella.

Ajattelen, että autismikirjon häiriön omaavilla henkilöillä on aivoissaan ikään kuin satelliitti, joka rekisteröi jokaisen ympäristön aistiärsykkeen ilman minkäänlaista suodatinta. Täydellisen viestitulvan lisäksi he joutuvat ”raportoimaan” jokaisen aistiärsykkeen uuteen itselle loogiseen muotoon.

”Normaali-ihminen” voi ohittaa vähemmän tärkeät aistiärsykkeet ja raportoida halutessaan vain yhtä niistä. Ajattelen etteivät autismikirjon häiriöstä kärsivät henkilöt kykene valikoimaan ympäristön ärsykkeitä vaan heidän aivoissaan on käynnissä jatkuva vastaanotto- ja raportointitapahtuma. Sama koskee myös muita aistiyliherkkyyksistä kärsiviä henkilöitä.

Ajatellaanpa vaikka bussissa istumista. ”Aivosatelliitti” joutuu vastaanottamaan bussin hurinan lisäksi muiden matkustajien puheen ja liikehtimisen ääntä, voimakkuutta ja sisältöä. Tämän lisäksi aivot rekisteröivät bussin jokaisen kiihdytyksen, hidastuksen, pysähtymisen ja liikkeelle lähdön. Lisäksi aivot vastaanottavat ja raportoivat jokaisen muutoksen valaistuksessa, maisemassa, tuoksumaailmassa, lämpötilassa, omassa kehossa ja mielessä. Onko ihme, että autismikirjon häiriöstä kärsivä lapsi saa juuri esimerkiksi bussissa silmittömän huutokohtauksen?

Yhteys poikki

Tavallisesti vastaanotamme, suodatamme ja raportoimme ympäristön aistiärsykkeitä mielenkiintomme ja jaksamisemme mukaan. Koska austismikirjon häiriöstä kärsivät henkilöt eivät kykene rajaamaan aivoihin ”satavaa” viestitulvaa, ajattelen että heidän on toisinaan katkaistava vastaanotto- ja raportointiyhteydet kokonaan.

Esimerkiksi autismikirjon häiriö Aspergerin omaavat henkilöt voivat paeta viesti- ja raportointimyrskyä erityisiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Heidän aistimaailman luukut ovat joko auki tai kiinni. Autismikirjon häiriöstä kärsivä henkilö ei ole töykeä, epäsosiaalinen tai itsekeskeinen paetessaan ympäristön viestitulvaa ”omaan maailmaansa”. Oma maailma itse asiassa suojelee autismikirjon häiriön omaavaa lasta tai aikuista ylikuormittumiselta.

Aikuinen suodattimena

Mielestäni autismikirjon häiriöstä kärsivä lapsi tarvitsee aikuista avuksi löytämään keinoja, joilla virikkeellistä aistimaailmaa voi rauhoittaa. Omaan maailmaan pakeneminen on hyvä levähdyspaikka, mutta siellä ei voi olla koko ajan. Parasta olisi, jos lapsi saisi elää rauhallisessa aistiympäristössä ilman kohtuutonta stressiä. Parhaimmillaan omat mielenkiinnon kohteet ja ympärillä oleva maailma olisivat tasapainossa keskenään.

Autismikirjon häiriöstä kärsivää lasta ei voi syyttää siitä, miksi hän vaikkapa huutaa silmittömästi ostoskeskuksessa. Jos aistimaailman kaikki luukut ovat auki, sen tuottama stressi voi olla kohtuutonta. Ehkä saisimme siitä jotain käsitystä, jos laittaisimme ympärillemme eri kanavilla olevia kovaäänisiä radioita ja televisioita, jonka jälkeen koettaisimme rauhoittua.

Mielestäni neuropsykiatrisista ongelmista kärsivien lasten ja aikuisten ongelmat ovat usein hyvin fyysisiä. Neurologia on enemmän aivokemiaa kuin psykologiaa. Jos esimerkiksi lapsi on ylikuormittunut ympäristön aistiärsykkeistä, siihen auttaa vain ja ainoastaan lepo ja rauha. Lapsi ei kykene ohittamaan kehonsa viestejä ja ”olemaan kunnolla” ennen kuin ylikuormittumistila on ohi.

Kunnioitan kaikkia niitä pikkuihmisiä, joiden aivosatelliitti vastaanottaa ja raportoi ympäristöä jatkuvasti. Tiedän, että heillä on erityinen kyky raportoida jotain sellaista, mihin ”tavallisen ihmisen” aistit eivät yllä.

Erityislapset ovat usein paljon viisaampia kuin me vanhemmat. Toisinaan on hyvä virittäytyä heidän kanssaan ”samalle taajuudelle” ja oppia jotain elämää syvempää.

 

Aistien viidakossa

Voimia vievä aistimaailma

Neuropsykiatrisen kirjon häiriön omaavilla henkilöillä voi olla aistitiedon käsittelyn ja säätelyn ongelmia. Perheemme erityislapsilla esiintyy poikkeuksellista reagointia erilaisiin aistiärsykkeisiin kuten esimerkiksi ääniin ja kosketukseen. Tuntuu siltä kuin jokainen ympäristön aistiärsyke tulisi suodattamatta lapsen aivoihin, ja se aiheuttaa lapselle pahimmillaan flunssaan verrattavan ”ylikuormitustilan”.

Joskus tuntuu, että erityislastemme aistimaailman ”kansi” on joko kiinni tai auki. Minkäänlaisia välimuotoja ei oikein tunnu olevan. Ajattelen, että on tärkeää huolehtia siitä ettei lapsen ”aistikattila” pääse täyttymään liikaa. Aistimaailman ylikuormitustila aiheuttaa perheemme ”speciaaleilla” muun muassa levottomuutta, voimakkaita huutokohtauksia ja kohtuutonta väsymystä. Yritysten ja erehdysten kautta olemme oppineet joitain pieniä kikkoja, joilla aistikattilan painetta voi laskea ennen kuin on liian myöhäistä.

Painetta ja paineettomuutta

Aistiyliherkät lapsemme pakottavat meitä pohtimaan keinoja, joiden avulla pääsemme heidän lähelleen. Kosketus ei saa olla liian kevyttä eikä liian yllätyksellistä. Syli ja läheisyys kelpaavat usein juuri silloin, kun sitä on mahdotonta antaa. Sylissä olo voi olla melkoista kiemurtelua ja ryömimistä. Painon tunnetta keventävä vesi tai toisaalta sopivan voimakas lisäpaino keholla ovat osoittautuneet rauhoittaviksi elementeiksi erityislastemme aistikuormittuneelle hermostolle.

Keskustelimme Laku-kuntoutuksessa kouluikäisen ADD:n ja autismikirjon häiriön omaavan lapsemme rentoutumiskeinoista. Koulupäivän aikana virittynyt aistimaailma ei tahdo ”sammua” kotiin tullessa. Saimme neuvoksi kokeilla koululaiselle lämmintä kylpyä heti koulun jälkeen. Olemme käyttäneet kylpyä ja suihkua rentoutumiskeinoina jo aikaisemmin, mutta emme olleet osanneet yhdistää kylpyhetkeä päiväsaikaan.

Olemme pyrkineet tekemään koulunjälkeisestä kylpyhetkestä miellyttävän ja rauhallisen. Koululainen saa ammeen viereen erilaisia karheita ja sileitä pesusieniä lisäämään mukavia ja toisaalta voimakkaita aistikokemuksia. Ennen kylpyä on tärkeä syödä vähän välipalaa, mutta sovimme että kylpyyn mennään mahdollisimman pian kotiintulon jälkeen. Koululainen saa ”tyhjentää” päivän aikana kerääntyneet aistikuormitukset kehostaan ja aloittaa iltapäivän ja illan ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Etenkin virikkeellisen päivän jälkeen erityislastemme nukkumaan rauhoittuminen voi kestää pahimmillaan tuntikausia. Kokeilimme aistiyliherkälle tytölle mummon virkkaamaa painavaa puuvillamattoa tuomaan lisäpainoa peiton päälle. Vaikka pikkuneiti kampeaa itsensä ylös muutaman kerran jopa painavan maton alta, levottomuus ja itkuisuus ovat vähentyneet. Nelivuotias kuopuskin haluaa oman ”unimaton” ja nukahtaa yöunilleen nopeasti.

Kaikki keinot käyttöön

Monille erityislapsille kaikki ”perusasiat” pitää opettaa kädestä pitäen. Aistiyliherkän lapsen hermosto voi ylikuumentua joka päivä, eikä hänellä itsellään ole yksinkertaisesti mitään keinoja tasoittaa ympäristöstä tulevaa viestitulvaa. Ajattelen, että erityislasten kanssa työskentelevät aikuiset ikään kuin kokoavat lapselle manuaalia, jonka erilaiset neuvot ja vinkit kantavat aikuisuuteen saakka.

Tuntuu siltä, että tiedämme usein mieheni kanssa mitä erityislapsemme kaipaavat, mutta uusien apukeinojen käyttöönotto tuntuu hankalalta. Pieni tsemppaus ja yrittäminen kuitenkin palkitaan. Se mikä ei toimi tänään, toimii ehkä huomenna. Vain mielikuvitus on rajana, kun yritämme avata erityislastemme tietä kohti tasapainoista arkea.

Mikä on normaalia?

Menetimme kesyarkemme suunnilleen kuusi vuotta sitten. Ennen sitä, kahden pienen pojan äitinä, lapsiperheen arki oli suurinpiirtein ”lapasessa”. Jossain vaiheessa menetin käsityksen siitä, kuinka paljon lapset yleensä ottaen huutavat päivin ja öin. Koska yleinen standardi on, että lasten hoitaminen on haastavaa, en enää tiennyt miten vaikea perheemme tilanne oikeastaan oli. Menetin suhteellisuuden tajun, ja sillä oli oma kallis hintansa. 

Lapsi lonkalla

Lilja lähestyy puolentoista vuoden ikää, mutta hän ei kävele vielä. Isoveljet kävelivät jo vuoden ikäisinä, mutta lapset ovat erilaisia. Meidän ei tarvitse miettiä kauaa syytä siihen, miksi Liljan liikkeelle lähteminen on hieman hitaampaa kuin veljillään. Hän on ollut sylissämme lähes vuorokauden ympäri jo kohta puolitoista vuotta. Hän ei yksinkertaisesti ole ollut lattialla. Ilman syliä hän saattaa huutaa jopa yli tunnin putkeen oksentamiseensa saakka. Ilman syliä emme kuule toistemme puhetta, ja isoveljet käyvät levottomiksi.

Lilja on pohjattoman väsynyt, ja tiedän että päiväunet tekisivät hänelle hyvää. Pojat ajavat polkutraktoreillaan keittiön läpi, ja Lilja pitää tiukasti kiinni kaulastani. Luojan kiitos hän ei itke nyt. Kannan häntä vaikka vuorokauden ympäri, jos hän on vain hetken hiljaa. Yritän koota ostamaani perunankuorimiskonetta keittiön sivupöydälle. Kiroan mielessäni sen lukuisia monimutkaisia osia. Luulin, että keksin viimeinkin keinon kuoria perunoita yhdellä kädellä.

Lilja hieroo silmiään ja pyytää saada pottua. Perunat ovat puoliksi kuorittuja ja puoliksi kypsiä. Pitää vielä odottaa. Lilja ei halua odottaa vaan aloittaa korvia särkevän huutamisen sylissäni. Pojat pitelevät korviaan ja yrittävät kertoa, että he haluavat tehdä polkutraktoriinsa kyntökoneen keittiön kauhoista. Keittiön kauhojen lisäksi operaatioon tarvitaan narua ja sitomisapua. Esikoinen haluaa kyntökoneen nyt heti. Lilja haluaa pottua. Minä haluan kuulosuojaimet.

Lilja on huutanut kolme varttia eikä kypsä pottukaan enää kelpaa. Hän vääntää selkäänsä kaarelle keittiön lattialla, ja sidon paistinlastoja polkutraktoreiden vetokoukkuun. Korvani punoittavat kuulosuojainten alla ja minulla on nälkä. Liljan huuto on kestänyt kohta tunnin ja elättelen toiveita siitä, että hän nukahtaisi tänään päiväunille. Ehkä saisin syödä lounaani rauhassa.

Lilja nyyhkii sylissäni ja hänen vaalea nukkatukkansa näyttää hiestä kastuneena hieman tummemmalta. Avaamme luukkuja kuvakirjasta yläkerran vihreällä sohvalla, ja pojat konttaavat lattialla pikkuautojen perässä.

Kannan väsyneen Liljan makuuhuoneen sängylle ja käperryn hänen viereensä. Ehdin jo hetken kuvitella miten nukahtaisimme yhdessä päiväunille raskaan aamupäivän jälkeen. Ennen kuin ehdin rentouttaa vartaloni, Lilja nousee istumaan ja lähtee peruuttamaan pois sängystä. Nostan hänet määrätietoisesti takaisin viereeni ja hyräilen Kolme yötä jouluun on, vaikka joulu on jo ohi.

Muistan lukeneeni jostain, että jos lapsen päiväunille nukuttaminen kestää pidempään kuin itse päiväunet, vanhempi voi luovuttaa. Olen nostanut sängystä pois peruuttavan Liljan takaisin sänkyyn noin neljäkymmentä kertaa, ja aikaa siihen on kulunut vajaa tunti. Luovutan, ja nousemme ylös.

Kutistunut elämä

Lilja istuu sylissäni, kun järsin viileää pottua lautaselta. Minun piti paloitella lohta perunan lisäksi lapsille ja itselleni. Minun pitäisi lämmittää ruoka ja ottaa lasillinen vettä. Minun pitäisi pilkkoa kurkkua ja salaattia lapsi lanteillani. Mutta en jaksa ottaa enää askeltakaan yhdenkään hivenaineen tai vitamiinin puolesta.

En jaksa edes ajatella mitä minun pitäisi pystyä tekemään. Pääsevätkö muut vanhemmat kävelemään yksin kodissaan? Saavatko he syödä koskaan lounasta tai olla pientä hetkeä fyysisesti irti omasta lapsestaan? Yhtäkkiä en muista enää elämää ennen Liljaa. En muista edes sitä, mitä minun pitäisi tarvita. Elämäni kutistuu viilenneen puoliksi kuoritun perunan ympärille, ja se riittää minulle.