Kymmenen kommenttia erityislasten vanhemmille

Meille on esitetty seuraavat kymmenen kommenttia useamman kerran erityislasten kanssa eläessämme. Vastaan niihin nyt parhaani mukaan meidän perheen näkökulmasta.

1. ”Kaikkihan me olemme erilaisia.”

Niin olemme. Olemme täysin uniikkeja luomuksia. Meillä on kirjava joukko erilaisia persoonallisuuksia ja temperamentteja. Perheemme neuropsykiatriset häiriöt eivät kuitenkaan ole luonteenpiirteitä tai herkkyyksiä. Ne ovat poikkeavaa aivotoimintaa, joka voi häiritä ja vaikeuttaa jopa lapsen luonteelle ja persoonallisuudelle ominaista toimintaa. Aivojen levottomuus ja aistiherkkyys ovat kyllä erilaisuutta, mutta niitä ei voi kuitata erilaisiin luonteisiin vedoten. Ajatuksiani esimerkiksi ADHD- diagnosoinnista voit lukea täältä.

2. ”Asettakaa lapsille selkeät rajat.”

Asetamme rajoja aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, iltapäivällä, illalla ja joskus jopa yöllä. Meillä rajojen asettaminen erityislapsille on hieman erilaista kuin muiden lasten kohdalla. Erityislapsemme ajattelevat usein ikään kuin aikuisten aivoilla. He tarvitsevat asioille perusteellisen selityksen. He tarvitsevat pohdintaa ja aikaa kiellettyjen asioiden sisäistämiseksi. Erityisesti ehdoton rajojen asettaminen voi aiheuttaa usein jopa kaksi tuntia kestävän huutokohtauksen. Kotona käytämme kuulosuojaimia, mutta kodin ulkopuolella joudumme toisinaan neuvottelemaan lapsen kanssa välttyäksemme kaaokselta. Tämä voi antaa ulkopuolisille vaikutuksen, että elämme lapsen ehdoilla.

3. ”Ehkä te vain tulkitsette lasta liikaa?”

Kunpa meillä olisikin aikaa ja voimia siihen. Useamman lapsen vanhempina olemme huomanneet, että perusterveen ja uhmakkaan lapsen huutokohtaukset ja temppuilut tulevat ja menevät. Alkavat ja loppuvat. Kestävät ja hiipuvat. Erityislapsen kanssa oikeastaan mikään ei ”vain mene”. Ei ole perinteistä uhmaikää tai protestointia. Emme voi ennakoida edes seuraavan päivän fiilistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olemme aina yhtä neuvottomia. Opiskelemme erityislapsen elehdintää ja ajatusmaailmaa kuin vierasta kieltä. Olemme innoissamme, jos opimme sanoittamaan erilaisia tunteita ja tilanteita. Meille se on riemuvoitto eikä lainkaan ylitulkintaa.

4. ”Tehkää lapselle selväksi etteivät vanhemmat salli lapsen huonoa käyttäytymistä.”

Kuten jo mainitsin, erityislapsemme ajattelevat ikään kuin aikuisten aivoilla. He pohtivat asioita joskus liiankin isosti lapsen maailmaa ajatellen. He esimerkiksi selittävät, että huutavat siksi, koska eivät voi sulkea huutoa sisäänsä. He kertovat, etteivät he mahda mitään sille, jos suusta tulee naurua, vaikka toiselle sattuu jotain ikävää. Yksi lapsistamme kuvaili tahatonta nauramista ”nauruallergiana”. He ymmärtävät aikuisten puheesta vähän liikaakin mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi. He analysoivat, tulkitsevat ja pohtivat ympäristöä kaiken aikaa kuin pienet salaiset agentit. He aistivat aikuisten asenteet ja tunteet heitä itseään ja muita ihmisiä kohtaan joskus pelottavan tarkasti.

Emme salli huonoa käyttäytymistä ja sanomme siitä lapsille liiankin usein. Tärkeämpää on kuitenkin ikään kuin ulkoistaa ja nimetä käyttäytymisen syy, ja pitää lapsen ikävä oirehdinta hänen kehittyvän identiteettinsä ulkopuolella. Sallimme kyllä lapsen tunteet ja erilaiset reagoinnit, mutta emme tahallista huonoa käyttäytymistä.

5. ”Entä jos rakastatte lasta liikaa?”

Tämän kysymyksen olemme kuulleet yllättävän monta kertaa. Tässä ei tarkoiteta hemmottelua tai lapsen huomioimista vaan rakastamista.

Voiko lasta rakastaa liikaa?

6. ”Jättäkää lapsen temppuilu huomioimatta niin huomioinhakuinen käyttäytyminen kyllä sammuu.”

Teemme tätä kaiken aikaa, koska emme ehdi mitenkään huomioida neljän lapsen vaatimuksia. Meillä lapsen huomionhakuinen käyttäytyminen voi sammua lapsen huomiotta jättämisellä kolmevuotiaalla uhmakkaalla sisupussilla, mutta harvemmin erityislapsella. Erityislapsella on yleensä joku (yleensä jopa hyvin järkevä) syy huomionhakuiseen käyttäytymiseen. On usein paljon helpompaa yrittää selvittää käyttäytymisen syy kuin koettaa touhuta omia asioita puseron helmassa roikkuvan vaativan lapsen kanssa.

7. ”Ottakaa rennosti ja eläkää vain normaalia elämää!”

Sitähän me yritämme tehdä joka päivä.

8. ”Ei tämä vaikuta kyllä erityislapselta, kun on niin ihanan rauhallinen.”

Erityislapset (myös ADHD- diagnoosin omaavat) voivat olla rauhallisia. Perheessämme ADHD on muotoa ADD, eli ylivilkkaus-oirehdinta puuttuu lähes kokonaan. Autismikirjon häiriö tuo mukanaan tietynlaista järjestelmällistä, aikuismaista, mustavalkoista ja kaavamaista ajattelua, mikä tuntuu toisinaan pelottavan ”aikuismaiselta”. Erityislapsemme ovat ”parhaimmillaan” yhden läsnäolevan aikuisen seurassa. Ajatuksiani autismikirjon häiriöstä voit lukea täältä.

9. ”Voihan ne olla vain erityisherkkiä.”

Ovat varmasti niitäkin. Neuropsykiatriset häiriöt tuovat kuitenkin mukanaan jotain erilaista ”aivoperäistä haastetta”, joihin erityisherkkyyden kriteerit eivät yllä. Ajattelen, että erityisherkkyys liittyy kiinteästi luonteeseen ja persoonaan, kun taas neuropsykiatristen häiriöiden oireet ovat samantyyppiset luonteesta riippumatta. Oma kokemukseni on se, että erityisherkkien lasten kanssa voi selvitä ”kotikonstein”, mutta ”nepsy-lapset” tarvitsevat laajempia tukitoimia.

10. ”Itsehän te ne lapset päätitte tehdä!”

Täysin totta. Kukaan muu ei ole vastuussa siitä. Emmekä kadu päätöstämme.