Yhteispeliä

Lapsen näkökulma

Muistan hyvin miltä tuntui olla lapsi. Muistan aikuisen kiireen, katseen, hymyn ja läsnäolon. Muistan, kuinka ymmärsin enemmän kuin osasin selittää. Erotin aikuisista lapsirakkaat ja sellaiset, joille hiljaisenkin lapsen läsnäolo oli yhtä tuskaa. Aikuisten maailman ympärillä tuntui olevan kupla, jonka vaatimuksia oli lähes mahdotonta täyttää.

Erityistä tukea tarvitsevien lastemme polttopisteinen asema on pakottanut meidät ajattelemaan asioita yhä enemmän lapsen näkökulmasta. Olemme joutuneet pohtimaan millaisia jälkiä negatiivisen huomion keskipisteenä oleminen jättää lapseen. Pikkutarkka ja täydellinen kasvatusneuvojen noudattaminen on muuttunut vuosien mittaan päivä kerrallaan elämiseksi ja armollisuudeksi itseä ja muita kohtaan.

 

Aatteleppa ite

Olenko oikeastaan lastani täydellisempi? Voinko vaatia ainoastaan lasta muuttumaan? Ajattelenko, että koko perhe olisi tasapainoisempi, jos yksi lapsista osaisi käyttäytyä? Vaihteleeko rakkauteni lapseen hänen käyttäytymisensä mukaan?

Entä jos hän ei pysty parempaan? Entä jos hän tekee jo kaikkensa?

Miltä minusta tuntuisi olla työpaikkani ”musta lammas”? Miltä tuntuisi, kun koko työyhteisö kokoontuisi ympärilleni pohtimaan, miten olen jälleen kerran epäonnistunut? Miltä tuntuisi yrittää täyttää johtajan ja työkavereiden vaatimuslistaa ja epäonnistua kerta toisensa jälkeen? Miltä tuntuisi nähdä ne toivottomat ilmeet, jotka toivoisivat minun olevan jossain muualla?

Ja minä olen sentään aikuinen ja hahmotan maailman paljon laajemmin kuin lapsi.

Samalla viivalla

Haluan ajatella, että perheemme diagnooseista ja vaikeuksista huolimatta olemme kaikki samalla viivalla. Emme voi istua alas ja pohtia sitä, miten erityistä tukea tarvitsevat lapset voisivat vähentää perheemme taakkaa. Haluan opetella myöntämään myös omat virheeni, vaikka ne olisivat täysin erilaisia tai mielestäni pienempiä kuin lapsella. Kuinka voin edes vaatia lapselta jotain sellaista käyttäytymistä, jota en itsekään vielä osaa?

Pyydänkö itse aina puolisolta tai lapsilta kauniisti anteeksi kiukkuisten katseiden jälkeen? Menenkö miettimään ja rauhoittumaan, jos olen huonolla tuulella? Onko oma ruutuaikani laisinkaan sallituissa rajoissa? Joudun toteamaan että voin asettaa lasten käyttäytymisen tavoitteiden rinnalle huoletta myös omat tavoitteeni. Ehkä voisin tehdä myös itselleni palkintotaulun lasten tarrataulun rinnalle.

 

 

Perhe-elämä jos joku vaatii tiimitaitoa ja jatkuvia kehityskeskusteluja. Ajattelen, ettei omien virheiden myöntäminen vähennä vanhemman auktoriteettia vaan tekee siitä uskottavamman. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monta epätäydellistä ihmistä on yhdessä ainutlaatuinen kokonaisuus.