Ihana per(s)heloma!

Unen läpi kantautuu kuopuksen korvia särkevä huuto. Hän haluaa sadehatun, koska ulkona sataa. Minä haluan nukkua. Kuopus haluaa sadehatun. Kohta myös pikkukoululainen haluaa sadehatun. ”Anna meille ne kaksi isolieristä sadehattua! Ne ovat olleet eteisen laatikossa!” Aivan totta. Sadehatut ovat olleet eteisen laatikossa. Ne saattoivat livahtaa vahingossa kierrätyskeskukseen Konmari-kirjan kanssa. Mumisen puoliunessa, että hatut ovat kaukana varastossa. Huuto vaimenee hetkeksi.  Kuulen avainten kilinää. Ulko-ovi aukeaa ja lapset kolistelevat varastoon. ”Missä täällä ne ovat? Me ei löydetä niitä!” Lasken hitaasti viiteen ja nousen istumaan. Tervetuloa kauan odotettu kesäloma!

”Me halutaan ne sadehatut! Me halutaan kuunnella, kun sade ropisee niiden läpi! Äiti tyhmä olet hävittänyt meidän sadehatut!” Lapset huutavat täyttä kurkkua. Toinen lapsista makaa eteisen lattialla, ja toinen huutaa jalkojeni juuressa suoraan peltoreilla suojattuun korvaani. Isot koululaiset yrittävät kysyä, voivatko he ajaa potkulaudoilla sateessa. ”Mikä se laakeri on? Vaikuttaako se sade ajoon? Miksi sinä äiti et selitä?” Hörppään teetä ylisuuresta teemukistani. Ylähampaat kolahtavat posliiniin kuopuksen repiessä minua yöpaidan hihasta. En halua laskea öitä syksyyn ja pimeyteen, mutta olen rättipoikki jo tunnin kestäneen kesäloman jälkeen.

Pienimmät lapset ovat kaataneet vaatelaatikon ahtaaseen eteiseen. ”Missä meidän sadepuvut ovat? Äiti, se sade loppuu kohta!” Olen selittänyt lapsille, että sade voi ropista tosi kivasti myös sadetakin huppuun. Huutonsa keskellä he ovat aloittaneet sadehattujen sijaan sadevaatteiden etsinnän. Kaadan väljähtyneen teen tiskialtaaseen ja laahustan eteiseen. Etsin isosta kaadetusta vaatelaatikosta kahdet sadetakit ja housut, mutta se ei riitä. Lapset haluavat myös sadehanskat, kumisaappaat ja hatut. Kiitos aurinkoisen alkukesän, sadevaatteet eivät ole käden ulottuvilla. Kiroan mielessäni ahtaita säilytystiloja, ja lähden etsimään kumisaappaita ulkovarastosta.

Kenkähyllyä penkoessani häntäluuni iskeytyy mieheni läskipyörän polkimeen. Kirottu pyörä! Minun tekisi mieleni puhkoa tyhmän läskin pyörän renkaat. Mieheni syyhän se on, että minä kyykin kylmässä varastossa yöpuku päällä vatsa aamupalaa huutaen. En löydä kuopuksen toista kumisaapasta. Annan hänelle isomman lapsen kumisaappaat ja olen valmis huutokohtauksen uuteen erään, mutta kumissaappaat kelpaavat tällä kertaa. Muutama huuto vielä. ”Lahje on huonosti!” ”En saa hanskaa hihaan!” ”Vetskari ei mene!”. Ovi paukahtaa kiinni.

Huokaisen syvään ja siirryn keittiöön laittamaan uuden teeveden kiehumaan. Vilkaisen ikkunasta sateessa kirmaavia lapsia. Minne he katosivat? He eivät olekaan siellä. Ovi käy, ja kahden lapsen huuto vyöryy oviaukosta sisään. Stressitasoni palautuu entisiin lukemiin. ”Sade loppui! Ei se enää ropisekaan huppuun, niin kuin sinä lupasit! Sinä olit liian hidas, äiti!” Esikoinen on löytänyt googlesta tietoa potkulautojen laakereista. ”Miksi sinä et kuuntele minua äiti?”

Ajan auton lähikaupan parkkipaikalle. Juoksen kauppaan ja ostan nopeasti suosikkijäätelöni. Kyllä he sen aikaa pärjäävät. Istahdan ratin taakse, ja käännän radion äänettömälle. Hiljaisuus hivelee korviani. Sade rummuttaa vienosti auton kattoon. Suljen silmät ja puraisen jäätelöä. Tämä viisiminuuttinen on minun ikioma kesähetkeni.