Kotihoito vai päiväkoti?

Olin kahdeksan vuotta putkeen kotiäitinä. Synnytin neljä lasta kuuden vuoden sisään ja olin seitsemän vuotta ainoastaan raskaus- ja imetysaparaatti. Kaksi ensimmäistä lastani saivat kokea täydellisen kotikasvatuksen ja lyhyet eskaripäivät. Kaksi nuorempaa lastani pääsivät maistelemaan päiväkotielämää jo kaksi- ja neljävuotiaina. Yleisen käsitykseni mukaan olin suhteellisen pitkään kotona lapsiani varten.

Millä asenteella kerron tästä teille? Olenko ylpeä siitä, kun ensimmäiset lapseni saivat kasvaa kotioloissa ilman kiirettä ja ympärillä olevia suuria lapsiryhmiä? Ajattelenko, etten vaihtaisi päivääkään pois kallisarvoisista kotiäitivuosistani? Tuomitsenko niitä, jotka kantavat vuoden ikäisiä vauvojaan päiväkodin portista sisään? Ennen tuomitsin heitä ainakin syvällä sisimmässäni. Ennen ajattelin, että paras paikka lapselle on kaikissa tapauksissa koti.  Kerron teille kotiäitivuosistani kuitenkin hyvin ristiriitaisin ja myös surullisin mielin.

Neljä ensimmäistä kotiäitivuottani olivat mansikan makuisia ja täynnä pakahduttavaa iloa. Minulla oli kaksi alle neljävuotiasta lasta ja yksi pieni vauva. Jos lapsilukuni olisi jäänyt kahteen ensimmäiseen lapseen, kirjoittaisin teille nyt aivan eri tavalla. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka kotiäitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaisin siitä, kuinka säälin niitä lapsia, joita näen raahattavan päiväkotiin makuuhuoneemme ikkunasta. Kirjoittaisin teille siitä, kuinka helppoa elämä on lapsiperheessä, kun muistaa vain selkeät rutiinit ja lasta rakastavan katseen.

Mutta lapsilukumäärämme ei jäänyt kahteen, eikä vielä kolmeenkaan. En saanutkaan kuitattua univelkoja enää raskausaikoina, eivätkä kaikki lapset kasvaneetkaan uhmaikänsä ohi. Valvoin aluksi yötä päivää arkipäivinä. Lopulta valvoin myös viikonloppuisin, koska en osannut nukahtaa korvatulppien tai kuulosuojainten avulla. Valvoin niin kauan, ettei minua enää väsyttänyt. Olin täysin virkeä ja onnellinen. Luulin, etten tarvitse unta enää ollenkaan.

”Lapset lentävät pian pesästä!” ”Siinähän ne neljä lasta menee missä kaksikin!” Uskoin kaikkiin lentäviin lauseisiin, joita kuulin ympäriltäni. Olin tavattoman onnellinen siitä, että olin etuoikeutettu olemaan kotona lasteni kanssa. Olin niin onnellinen, etten huomannut kehoni varoitusmerkkejä. En huomannut sitä, että lapsiperheen elämän ei olisi pitänyt olla niin rankkaa.

Kannoin huutavaa lastamme sylissä yötä päivää lähes kolmen vuoden ajan. Kannoin häntä kaiken aikaa huolimatta siitä, että minulla oli hänen lisäkseen kaksi isompaa (alle kouluikäistä) lasta ja uusi vauva hoidettavana. Keksin aina uusia strategioita selvitä yhdestä päivästä. Ostin muun muassa perunankuorimiskoneen ja söin kaikki ateriani seisten.

Kunnes huomasin, että puhuin unissani leikkiessäni isompien lasten kanssa olohuoneen lattialla. Kunnes huomasin, että aloin saada jäätäviä nivelkipuja etenkin aamuisin. Kunnes huomasin, että kymmenen vuotta poissa olleet migreenikohtaukset palasivat ennennäkemättömällä voimalla päähäni. Kunnes huomasin, etten jaksanut nostaa enää suihkua pääni päälle, ja hiustenharjaus sai käteni maitohapoille.

Kunnes huomasin että makasin sairaalassa, ja minun epäiltiin olevan vakavasti sairas. Huomasin, että keuhkoni kuvattiin, sydäntäni rekisteröitiin yötä päivää, ja käsivarteni täyttyivät verikokeiden pistojäljistä. Elämäni pysähtyi, mutta olin edelleen onnellinen.

Mikään ei ollut enää ennallaan. Istuin kotini lattialla ja imuroin konttaamalla. Koetin keksiä lapsille leikkejä, jossa ollaan lattialla ihan liikkumatta. Piirsimme sormella toistemme selkiin kuvioita ja teimme toisistamme parkkitaloja. Se ei kuitenkaan riittänyt. Jonkun oli laitettava ruokaa ja pestävä lasten kakkapyllyt. Saimme päiväkotipaikan lapsille lääkärin lähetteellä, ja kotiäitiyteni päättyi. Sen pituinen se. Not so happy end.

Olisiko minun pitänyt laittaa lapseni hoitoon jo aikaisemmin? Olisi. Paljon aikaisemmin. Ennen kuin väsymys vaihtui virkeydeksi, ja päivät muuttuivat selviytymisareenoiksi. Jos olisin laittanut lapseni hoitoon aikaisemmin, heillä olisi tänään jaksavampi äiti. Heillä olisi äiti, jonka ei tarvitse pötkötellä jokaisen liikahduksen jälkeen. Heillä olisi äiti, joka ei kuormittuisi jokaisesta ympäriltä kuuluvasta äänestä. Mutta heillä oli jaksava kotiäiti. Senhän pitäisi riittää?

En voi tuomita enää kenenkään vanhemman valintoja. En oikeastaan enää edes ymmärrä, miten joku kykenee arvostelemaan toisten elämää. Ole kotona ja vietä ikimuistoisia vuosia lastesi kanssa. Vie lapsesi hoitoon ja vietä ikimuistoista elämää. Tärkeintä olisi, että olet vanhempi, joka yrittäisi olla tappamatta itseään kodin tai työn tähden.

Ole vanhempi, joka kuuntelee ennen lapsia itseään.