Sairas äiti

”Kuoletko sinä äiti?” ”Miksi sinä vain makaat?” Pienet silmät katsovat minua vaativasti. Kaikki neljä lastani suhtautuvat omalla tavallaan äkilliseen sairastumiseeni. ”En kuole. En varmasti kuole. Äidin päässä nyt on vaan semmoinen… semmoinen hyvin pieni juttu. Vähän niin kuin syylä. Tai näppy. Tai no on se herneen kokoinen, mutta tosi pieni silti. Tai on se oikeastaan kasvain. Mutta ei paha kasvain. Ei semmoinen, johon kuolee. Vaan semmoinen tosi hyvä kasvain, jota voidaan hoitaa, kun se tekee äidin kipeäksi.” En ehtinyt valmistautua lasten kysymyksiin. En ehtinyt valmistautua sairauteen enkä siihen, että elämäni pysähtyy elokuun viimeiseen päivään.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä pyöritin villiarkea vielä vimmatusti. Mies oli tuttuun tapaansa työmatkoilla, ja minä otin päävastuun arjesta. Minun oli tarkoitus jatkaa opintojani seuraavalla viikolla. Aamusirkus, iltapäiväkerho, päivällisnälkä ja lukuisat harrastukset. Kirotut harrastukset. Minä, joka päätin että lapsen harrastukseksi riittää metsäkävely, huolehdin lapsia nyt partioon, viuluun, jalkapalloon, haitariin, kitaraan, tanssiin ja parkouriin. Milloin sinne metsään enää edes ehti?

Joka tapauksessa pyöritin villiarkea oikeastaan mukavalla mielellä. Ainoa harmi oli hiljattain hiipuneet voimani ja järjettömät päänsärkykohtaukset. Olin menossa hakemaan helpotusta päänsärkyyn fysioterapeutin vastaanotolta. Tuo vastaanotto vei minut sairaalaan ja petipotilaaksi. Siitä voit lukea enemmän täältä. Äiti sippasi. Akku loppui. Villiarjen pöly laskeutui, ja jäljelle jäivät silmiään pyörittelevät lapset.

”Et sinä voi mennä sinne sairaalaan.”, esikoinen uhosi. ”Sairaalassa saa valmisruokaa.”, kuopus kommentoi. Ajatukseni ovat tahmeat, ja koko kehoni lihakset ovat edelleen kuin löysää makaronia. Käytän viimeiset voimani siihen, etten näyttäisi niin sairaalta kuin olen. Miksi on vaikea romahtaa kokonaan lasten edessä? Onneksi he eivät nähneet, kun minua kannettiin ambulanssiin. Äidin tulee olla vahva. Aina pikkuisen vahvempi kuin lapset. Ei äidin kuulu olla hauras ja heikko. Ei sen niin pitäisi mennä.

Mutta en minä valitse vahvuuttani enkä perheemme tilannetta. En valitse sairautta enkä elämän mittaa. Olenhan sen tiennytkin. Olen nähnyt, kuinka äidit ja isät lähtevät lastensa luota kesken matkan. En ole ajatellut olevani erilainen, vahvempi. Enkä ole nyt edes lähdössä minnekään muualle kuin sairaalaan.

Miten voi olla yhtä aikaa sairas, heikko ja äiti? Tähän en ole löytänyt vielä opaskirjaa. Sairas olotila tuntuu niin suurelta, ettei sen ympärille tunnu mahtuvan edes oma ihmisyys. Miten voisin saada äitiyden mahtumaan siihen, ihan jo käytännön asioissa?

Sairaalassa olen potilas, mutta kotona olen äiti. Vaikka pahoinvointi kouristelee vatsaani, ja päänsärky viiltää pääni kahtia, olen äiti enkä potilas. Vaikka makaan pimeässä huoneessa enkä jaksa edes puhua, olen makaava äiti. Kuopus kaataa pieneen posliiniastiaan vettä ja hoitaa äitiä. Hän suuttuu, kun en haluaisi iltapalaa sänkyyn. Lopulta järsimme näkkileipää pimeässä sängyn päällä. Kuopus ei huomaa, että kyynel putoaa näkkileipäni päälle. On aivan hiljaista.

Lapset ovat myös eteenpäin katsovia, eivätkä he jää muuttuneen tilanteen vangiksi. Pian minulta jo vaaditaan ruokaa, läksyapua ja pyörähuoltoa. Sairasvuoteeni muuttuu leikkimatoksi, ja minä olen vuori, parkkitalo tai potilas. Olen kampauspää, pomppulinna ja mustekala. Äiti kelpaa lapsille makaavana amebana. Äidin sairas olemus riittää. Se on uskomatonta.

Joka kerta, kun kipu ja paha olo hellittävät hetkeksi, totuus iskee vasten kasvoja. Miten me selviämme? Enkö saakaan mennä yliopistolle? Mitä sitten, kun mies aloittaa reissutyönsä jälleen? Milloin saan autolla-ajoluvan takaisin? Sitä ennen pitäisi saada tietenkin toimintakyky takaisin. Minulla on edelleen neljä vaativaa lasta ja villiarki. Ne eivät katoa, vaikka terveyteni katoaa.

Astelen rauhallisesti terassin sohvalle istumaan. Ilta hämärtyy, ja ilmassa tuoksuu loppukesä. En aisti vielä syksyä. Terassin ovi aukeaa, ja kuopus sanoo ettei uni tule. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä olisin näyttänyt vihaiselta ja käskenyt häntä menemään heti takaisin sänkyyn. Nyt pyydän häntä tulemaan viltin kanssa syliini. Hän kaivautuu minuun kuin kissanpentu ja nukahtaa nopeasti. Lentokoneen valo näyttää aivan tähdenlennolta. Minulla on niin kaikki.