Sivustaseuraajana

Olen etukäteisihminen. Tarvitsen paljon aikaa asioiden prosessointiin ennen ja jälkeen tapahtuman. Elän tulevaa hetkeä jo etukäteen, jotta voin elää kyseistä hetkeä lopulta sataprosenttisesti. Olen aina tiennyt elämän haurauden ja terveyden arvon ja saatoin ajatella, etten tarvitse siihen liittyen käytännön työharjoittelua ainakaan vielä. Arvostin jokaista tervettä aamua ja päivää täysin rinnoin. Arvostin elämää ja tiesin, että huomenna voin olla sairas. No huomenna olin sairas. Ehkä olin vain valmistautunut ymmärtämään sen.

Huomenna tulee yksitoista viikkoa siitä, kun minut nostettiin ambulanssiin ja ajattelin, että minut viedään sairaalaan, jossa minusta tehdään terve. No oikeasti en ajatellut mitään, koska olin puoliksi tajuton. Mutta olisin voinut ajatella niin. En olisi ainakaan ajatellut, että vielä yhdentoista viikon päästä makaan magneettilaitteen huminassa, ja päästäni löytyneen kasvaimen tutkimukset jatkuvat. En olisi ajatellut, että minusta tulisi oman villiarkeni sivustakatsoja ja tokkurainen äiti. Mutta minusta tuli.

Kun elää päivästä toiseen jatkuvan päätä hakkaavan paineen kanssa, kaikki elämän mittasuhteet muuttuvat. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun tuli synnytyslaitokselta kotiin esikoisen kanssa. Kaikki entinen tuntui yhtäkkiä vieraalta. Ihmisten kiire ja elämän järjetön rytmi tuntuu oudolta ja absurdilta. Aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan osana sitä.

Yhtäkkiä kuvittelen koko Suomen kansan aivan kuin suurena eskariryhmänä. Kaikki aikuiset ovat lapsia, ja eskarissa käy mieletön kuhina. Sauli Niinistö on ryhmän rauhallisin poika. Hän asettelee rakennuspalikoita päällekkäin ja kokoaa uskomattomia rakennelmia. Yhdessä nurkkauksessa osa lapsista leikkii Putous-ohjelmaa. Roope Salminen käskee kavereitaan seisomaan rivissä. Kolmen lapsen ryhmä kantaa käsissään lasipurkeissa olevia leppäkerttuja ja pyytää Putous-hahmolaisia olemaan hiljempaa. Yksi heistä itkee eskarin pihakuusen kaatamista.

Kaksi tomeraa eskarilaista työntää nuken rattaita ja pukkaa mennessään Sauli Niinistön palikkarakennelman kumoon. Lapset eivät välitä muusta kuin nukeistaan, joiden on saatava nyt vaunulenkkinsä. Sauli kerää itkuaan, mutta hän ei syytä ketään. Juha Sipilä keskeyttää lennokkinsa rakentamisen, ja tulee auttamaan Saulia rakennelman korjaamisessa. Putosta leikkivät lapset alkavat olla villeinä.

Päivälevon aikaan ”nukkarista” kuuluu mieletön itku. Osaa ei nukuta. Osa on yliväsyneitä. Osa haluaisi vain jutella. Osa inhoaa päivällä pötköttämistä. Osa murehtii kesken jääneitä leikkejä. Osa itkee äänetöntä itkuaan peiton nurkkaan. Itse varmaan kuuluisin niihin, joiden olisi vaikea rauhoittua kahdenkymmenen muun kanssa. Siinä me kaikki olemme. Kaikki omissa rooleissaan. Tärkeinä ja kiireellisinä. Toivottavasti emme uupuneina.

En ole menossa sekaisin, vaikka kuvittelenkin itseni (ja teidät) kuusivuotiaiksi eskarilaisiksi leikkimässä yhdessä presidentin kanssa. Vaikka eikös se ole niin ettei sekaisin mennyt ihminen tunnista olevansa sekaisin? No ehkä olen vain ollut yksitoista viikkoa yksin ajatusteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että olemme kaikki samalla viivalla. Ajattelin niin kyllä ennenkin, mutta uutena ajatuksena on palikoilla leikkivä Sauli.

Sairaana saa kirjoittaa vähän sekavia ja päivitellä maailman järjetöntä menoa (jossa oli itse osallisena vielä kaksitoista viikkoa sitten). Etukäteisihmisenä minun täytyy valmistautua jo mahdolliseen terveyteen. Tietenkin myös sairauden jatkumiseen. Tai ehkäpä en valmistaudu enää mihinkään. Kuvittelen itseni eskariryhmän rauhallisimman pojan eli Saulin viereen ja katselen hänen upeita rakennelmiaan. Minun kiireeni ei ole enää olemassa.