Riisuttu äiti

Olin kuusi ja puoli viikkoa sairaalahoidossa, mutta nyt olen kotona ja kirjoitan teille jo kahdella kädellä. Tällä hetkellä olen äiti, jonka jalat kantavat taas. Olisi liian rohkeaa sanoa olevani jo terve äiti. Olen toipilas äiti, joka haluaa ajatella hetken aikaa mitä tahansa muuta kuin elimistöni sekaisin laittavaa aivolisäkkeessäni lymyävää kasvainta. Sovitaanko niin, että olen hetken aikaa aivan tavallinen äiti, joka murehtii huomisen päivän ruuasta tai päiväkodin kihomatovaroituksesta? Tänään haluan pohtia kanssanne sitä, millainen kasvattaja oikeastaan olen.

Aikaisemmin luulin, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan tiettyjen ennalta määräämiensä periaatteiden ja raamien mukaan. Nyt ymmärrän, että lapset ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä. On totta, että lasten kautta elämä näyttäytyy kauniimpana, ja asiat saavat eri mittasuhteita, mutta omat lapseni ovat riisuneet minua myös raadollisella tavalla. He ovat kyseenalaistaneet, purkaneet ja raastaneet rikki kaikki vanhemmuuteeni liittyvät mielikuvat ja ajatukset. Minulla ei ole enää mitään kasvatusperiaatteita. Jäljelle on jäänyt happea haukkova vanhempi, jonka sormi ei kohoa tuomitsemaan yhdenkään toisen vanhemman elämää.

Leikittelen usein ajatuksella, että minulla olisi vain yksi lapsi. Jokaisen lapseni kohdalla olisin ollut aivan erilainen vanhempi. Esikoisen äitinä olisin onnistunut pikkulapsivaiheessa lähes täydellisesti. Olisin kertonut kaikille, miten rytmit ja rutiinit ovat vauvan ja lapsen elämän pelastus. Olisin ollut varma siitä, että muidenkin lapset rauhoittuvat yöunille, kunhan iltarutiineja alkaa toteuttamaan kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Olisin ihmetellyt lopun ikääni sitä, miten joidenkin yksivuotiaat purkavat kaikki kaapit ja juoksevat jopa keittiön pöydällä. Meidän yksivuotiaamme oli viisas, rauhallinen ja pohtiva, eikä hän edes sairastellut koskaan. Olisinkohan alkanut peräänkuuluttamaan rytmien ja rutiinien merkitystä myös terveydelle?

”Kakkonen” opetti minulle sen, mitä on kaappeja purkava ja pöydällä juokseva yksivuotias. Hänen kauttaan sain myös huomata, ettei säännöllinen elämänrytmi ole suorassa linjassa lapsen terveyden kanssa. Hänen kanssaan sain kokea kymmenet antibiootit, korvien putkituksen ja paineella seinään lentävät oksennukset. Mutta siitä huolimatta ainoastaan hänen äitinä olisin pitänyt lapsia mutkattomina ja helppoina. Kakkonen oli esikoista enemmän suoran toiminnan taapero. Hän ei jäänyt pohtimaan jokaista kokemaansa asiaa, eikä hän kuvaillut sanantarkasti kaikkien ihmisten tunnetiloja ja eleitä. Yksinomaan hänen äitinään vanhemmuus olisi ollut vähän liiankin helppoa. Oppikirjan mukaiset uhmaiät tulivat ja menivät. Olisin varmaan pitänyt hänen viidentoista minuutin ”kiukkukohtauksia” yhdenvertaisina muiden haastavien lasten uhmakohtausten kanssa.

Kunnes syntyi ”kolmonen”. Tässä vaiheessa suustani pääsi ensimmäinen kirosana lasten kuullen. Olin pidättänyt sitä neljä vuotta! Olin peräänkuuluttanut sitä, ettei lapsen edessä saa koskaan kiroilla tai korottaa ääntä. Ainoastaan kolmosen äitinä olisin ollut joka tapauksessa tiukilla. Voin sanoa, että tämä vauva ja taapero vastasi ainakin seitsemää ”kakkosta” tai kolmea esikoista. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut epäonnistunut äiti. Olisin ollut varma siitä, että olin tehnyt jotain väärin. Kaikki periaatteeni olisi kumottu kerralla, enkä olisi uskaltanut antaa yhdellekään vanhemmalle viisasta neuvoa.

Kolmonen opetti minulle yli kolmen vuoden vatsakivuista aiheutuneen huudon kautta mitä äitiys on. Hän opetti minulle sen, etten löydä yhtäkään viisasta kasvatusneuvoa minkäänlaisesta oppaasta tai muilta vanhemmilta. Hän opetti minulle sen, että tärkeintä on selvitä yhdestä päivästä kerrallaan. Hän räjäytti ilmaan viimeisetkin periaatteeni ja vanhemmuuden raamitukset. Hän teki minusta epätäydellisen äidin, jonka ainoana tehtävänä oli säilyttää rakastamisen taito lapsiani kohtaan.

Juuri kun luulin saaneeni vanhemmuuteeni edes jonkinlaista hallinnan tunnetta, syntyi ”nelonen”. Hänen sanomansa minulle oli se, ettei vanhemmuuden hallintaa kannata edes pyrkiä palauttamaan. Mitään hallintaa ei ole. Mitään ei voi ennakoida, eikä yksikään päivä ole koskaan yllätyksetön. Tärkeintä olisi koettaa pysyä hengissä.

Ainoastaan nelosen äitinä kaikki olisi ollut kuitenkin helppoa. Minulla olisi ollut yksi temperamenttinen lapsi, jonka kommelluksia olisin voinut purkaa muiden ”tulisten lasten” vanhempien kanssa. Olisin ollut sitä mieltä, että uhmaavalle lapselle on vain asetettava napakat rajat, eikä mitään joustoja saa tehdä. Yksinomaan kolmosen äitinä olisin ollut aivan päinvastaista mieltä. Hänelle auttoivat parhaiten kuiskaamalla annetut kehotukset. Ainoastaan ykkösen äitinä olisin liputtanut sylissä pidon puolesta, kun taas kakkonen ahdistui yli kaiken, jos hänet otti syliin suurimman kiukun aikana.

Olisin ollut niin paljon parempi äiti ainoastaan yhdelle lapselle (paitsi kolmonen teki työtään monen lapsen edestä). Olisin saanut hioa periaatteitani ja kokea onnistumisen riemua. Olisin saanut elää siinä harhaisessa kuplassa, jossa kuvittelin kasvatuksella olevan merkitystä lapseni koko olemukseen. Olisin ottanut enemmän kunniaa itselleni ja kokenut onnistuvani vanhempana paremmin. Yhtä aikaa olisin nostanut itseäni muiden ”huonompien vanhempien” yläpuolelle. Se olisi ollut karmivaa ja ehdottomasti väärin.

Syksyllä kaikki lapseni ovat jo kouluiässä, ja kasvatustaipale on edelleen alkuvaiheessa. Älkää kysykö minulta koskaan kasvatusneuvoja. Minulla ei ole nimittäin enää yhtäkään. Aiemmin luulin olevani paljon parempi äiti. Minulta olisi löytynyt joka tilanteeseen pieni vinkki tai neuvo.

Nyt ajattelen, että lapseni ovat kuin syksyiset lehdet, joita en voi haravoida kotipihani kauniiseen kasaan. Voin vain katsella, kun he kieppuvat pyörteisen syystuulen mukana. Voin katsella ja olla onnellinen. Voin iloita heidän väreistään ja kauniista kaarista, joita he piirtävät ilmaan. Voin vain kiittää siitä, että he leijuvat vielä kotipihani tuulissa ja luottaa siihen, että aikanaan he saavat lentää korkeammalle raja-aitojen ulkopuolelle.

He näkevät nyt äidin, joka haravoi pihan muita lehtiä hymyillen ja on läsnä. He näkevät äidin, joka koettaa sopeutua kotipihan vaihteleviin vuodenaikoihin ja säätiloihin. Elän ja hengitän lasteni kanssa samaa ilmaa – se riittää minulle nyt.