Lapsen kusetus

Vaikka en omista koiraa, olen huomannut, että lasten ja koirien kanssa elämisessä on paljon yhtäläisyyksiä. Lasten myötä kotiovemme eteen on ilmestynyt kasa eri kokoisia keppejä ja muita aarteita. Ovikellon soidessa lapset riehaantuvat ja juoksevat pitkin asuntoa. He ulvovat ja haukkuvat (toisiaan) ja heiluttavat peräpäätään (jopa paljasta) tuntemattomille ihmisille. Lapset pyörivät jaloissa ja rauhoittuvat rapsutukseen sohvan nurkassa.

Lapset tarvitsevat koirien tapaan selkeät rajat ja kehotukset. Lahjominen on erittäin tehokas toiminnan ohjaamisen menetelmä sekä lapsilla että koirilla. Se ei vaan toimi pidemmän päälle lasten kohdalla. Koirat tyytyvät kerta toisensa jälkeen palkinnoksi saamaansa pieneen nakinpalaan tai koiranruokanappiin. Lapset vaativat aina vain enemmän. Tikkarin varjolla onnistunut täydellinen sukukuva vaatii seuraavana vuonna kokonaisen karkkipussin. Murrosikäinen vaatii onnistuneeseen sukukuvaukseen jo hupparinsa alle kätketyn Nintendo Switchin.

Ajattelisin, että koirat saavat kuulla useammin olevansa hyvä poika, tyttö tai koira. Lapsilta vaaditaan paljon enemmän. Hyvänä aamuna lapsi ojentaa vanhemmalleen mukisematta kaikki neljä tassuaan puettavaksi. Hän ei saa yhtään nakinpalaa, rapsutusta eikä aina edes kehuja. Sen sijaan huonona aamuna lapsi saa kuulla olevansa epäonnistunut ja pilaavansa vanhemman työpäivän. Missä ovat palkitsevat sanat ja johdonmukainen ote?

No lapset eivät ole tietenkään eläimiä, eikä heitä voi kasvattaa eläinten tavoin.  Otan kuitenkin esille vielä yhden näkökulman, joka voisi toimia koirien lisäksi myös lapsilla. Olen huomannut, että ”koirien kusetus” eli kauniimmin sanottuna lenkillä käyttäminen voisi rauhoittaa myös lapsia. Jos vanhemmat kävelisivät lapsensa kanssa aamuin illoin edes lyhyemmän vapaan ”kusetuslenkin”, tällä voisi olla suuri merkitys lapsen hyvinvoinnin kannalta.

Lasten ”lenkittämisessä” oleellisinta on se, ettei heille järjestä mitään ohjattua toimintaa lenkin aikana. Olen kokeillut tätä menetelmää neljän lapseni kanssa hyvin (vaihtelevin) tuloksin. Kävelen lasteni kanssa metsän rajaan ja huudan (ainakin kuvitteellisesti): ”vapaa!” Osa lapsista syöksyy metsään ja osa jää ulvomaan vierelleni. Usein lenkin alkuvaiheessa joku lapsista hyppii jalkojani vasten ja vinkuu haluavansa kotiin. Jonkin ajan kuluttua suurin osa lapsista on kuitenkin maastoutunut pitkin metsää, ja joku jo huutaa, että pissa meni hupparin huppuun.

Lenkittäjän eli lapsen vanhemman tai muun läheisen tehtävänä on vain seistä tai istua paikoillaan. Parasta olisi tehdä se ilman älypuhelinta katse temmeltäviin lapsiin suunnattuna. Tärkeintä olisi olla puuttumatta mihinkään, mutta pysyä kuitenkin ajan tasalla tapahtumista. Vähän väliä voi ”maistella” männynkäpyjä ja kehua ravintolan parasta ”suklaakakkua”. Toisinaan metsä hiljenee, ja lasten lenkittäjä saa vain vetää henkeä kaikessa rauhassa kannon nokassa.

Lasten lenkittämisen lopetus on ehkä vaikeampaa kuin koirien kanssa. Kukaan lapsista ei tule kutsusta luokseni (taskusta puuttuvat makupalat!), eikä kukaan tottele käskyä: ”seuraa.” Pahimmillaan ihanasta yhteisestä metsähetkestä jäävät jäljelle ulvovat lapset ja vaimeasti haukkuva vanhempi. Siitä huolimatta väitän, että tällainen tylsä ja vapaa lasten lenkitys rauhoittaa ajan kanssa koko perhettä.

Mitä haluaisin oppia koiran omistajilta vanhempana? Haluaisin rapsutella lapsiani yhtä ahkerasti ja heittää ”makupaloja” ilmaan pienistäkin onnistumisista. Haluaisin antaa lapsilleni enemmän luovaa aikataulutonta olemista ja huutaa useammin: ”vapaa!” Haluaisin rakastaa lapsiani ehdoitta ja antaa heidän olla keskeneräisiä. Ulvonta, haukkuminen, räksytys, riehaantuminen ja omistajansa niskaan läähättäminen ovat välttämätön osa lapsen ja koiran elämää.