Nyt ne sitten kasvavat

On kulunut kohta kolmetoista vuotta siitä, kun vaihdoin ensimmäisen vauvani vaipan. Siitä alkoi kolmentoista vuoden mittainen alle kouluikäisten lasten vanhemmuus. Ajattelin, että olemme ikuisesti leikki-ikäisten lasten vanhempia. Neljä vauvaa kuudessa vuodessa oli näin jälkeen päin ajateltuna minulle paljon.

Syksyllä viimeisin vaippapöksy aloittaa koulutaipaleen. Nyt havahdun ensimmäistä kertaa siihen, että kyllä ne lapset kasvavat sittenkin. Olen aina halunnut uskoa sen (yleensä vanhempien ihmisten sanoman väittämän), että lapset kasvavat nopeasti. Sitä oli vain mahdotonta uskoa silloin, kun vuosien univelka painoi päälle, eikä lasten sairastelukierteestä tahtonut tulla loppua. Sitä oli vaikea uskoa silloin, kun nukahti lattialle Dublot tyynynä ja mietti miten voi selvitä hengissä lounaaseen saakka.

Identiteettini on jämähtänyt alle kouluikäisten lasten vanhemmaksi, vaikka katseeni on suuntautunut tiiviisti tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Vauva-, taapero-, ja leikki-ikävaiheet kestivät vain kokonaisuudessaan niin kauan, etten tahdo käsittää sitä, että nyt ne ovat ohi. Mieleni on salaa voitonriemuinen. Olen tullut maaliin pitkän matkan jälkeen.

On ihan kamalaa tuulettaa lastensa kasvamista, mutta niin minä teen. Päällimmäinen tunteeni on helpotus ja kiitollisuus. Selvisin lähestulkoon hengissä kolmetoista vuotta. Ihania, kamalia, raskaita ja ikimuistoisia pikkulapsivuosia. Kahdeksan kotiäitivuotta, ja senkin jälkeen ensin vain lasten osa-aikahoitoa. Mitä olisin tehnyt toisin?

Olisin ottanut enemmän omaa aikaa. Olisin pyytänyt alusta saakka enemmän tukea ja apua lasten hoitoon. Olisin pitänyt huolen siitä, että univelkaa ei pääse kertymään viikkojen, kuukausien ja lopulta vuosien ajalta. Kaikkea tätä yritin kyllä tehdä ja pyysin apua aktiivisesti. Kaikki meni lopulta kuitenkin niin kuin meni. Olimme väsynyt, mutta tavattoman onnellinen perhe.

Perheeseemme virtaa tasaisesti voimavaroja lasten kasvun myötä. On ihanaa lukea kuopukselle kirjaa ilman, että kolme pienempää vaatisivat huomiotaan jaloissa. On mieletöntä kuunnella lapsia niin, ettei kukaan (ainakaan enimmäkseen) huuda. On mahtavaa kuulla ja tulla kuulluksi omassa kodissa. On aivan epätodellista levittää tuhannen palan palapeli lasten huoneen lattialle tietäen, ettei kukaan riko sitä. Saako näitä iloja edes kokea? Saako lasten kasvusta riemastua?

Tasan seitsemän vuotta sitten makasin kahden kuukauden ajan sängyssä kovan päänsäryn vuoksi. Vatsassani ilakoi pontevan oloinen pikkuinen kuopus, ja 1-, 3-, ja 5-vuotiaat isosisarukset vaativat äidin täyden huomion. Laskin vuosia eteenpäin. Miten pitkältä ajalta pikkulapsivuodet tuntuivatkaan silloin, ja nyt ne ovat ohi. Olen pian kouluikäisten lasten äiti. Eskarin kevätjuhlassa tirautettu kyynel kumpuaa jostain syvältä. En enää itsekään tiedä, mitä tunnen. Nyt on tavattoman hyvä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s