Onnistunut vanhemmuus

Vanhemmuus oli aluksi helppoa ja palkitsevaa. Lapsen tarpeet oli helppo täyttää, ja rintakehässä kupli ylpeys, kun oma mussukka kiitti kohteliaasti vierasta tätiä. Leikkipuiston muut lapset tuntuivat rajuilta ja vallattomilta oman pienokaiseni lapioidessa hiekkaa jalkojeni juurella. Muut äidit kertoivat lipsauttaneen kirosanan jos toisenkin lapsensa kuullen. Minun suustani ei ollut päässyt vielä yhtäkään ärräpäätä, eikä äänensävyni ollut muuttunut kireäksi. Mielestäni uhmaikäisen kiukkua koskevat asiat oli hyvä purkaa lapsentasoisesti rauhallisella äänellä. Lapsen tunteet oli hyvä nimetä ja ottaa avosylin vastaan. Ai että luulin olleeni tuolloin täydellinen äiti.

Kun ensimmäinen ärräpää lipsahti suustani, luulin että vanhemmuuteeni tuli peruuttamaton särö. En ollutkaan enää onnistunut äiti. Kireä äänensävy ja arjen realismi tuntuivat sotkevan vanhemmuuttani. En ymmärtänyt, miksi en enää kyennytkään noudattamaan kasvatuspsykologian oppeja.

Neljä lasta kuuden vuoden sisään hajotti tilannetta entisestään, ja pian huomasin vain ajelehtivani lapsiarjen virran mukana. Tilanteet tulivat ja menivät. Mikään ei ollut enää hallinnassa. Katsoin kaihoten leikkipuiston hiekkaa lapioivaa vierasta taaperoa sillä aikaa, kun oma nelikkoni antoi palaa. Koin olevani enemmän selviytyjä kuin kasvattaja, mutta lapset kasvoivat siitä huolimatta.

Vuosien kuluessa ymmärsin, ettei hyvää vanhemmuutta ole olemassa. Se että vanhempi kokee hallitsevansa lapsen elämää, ei tarkoita parempaa vanhemmuutta. Asioiden levällään olo ja vanhempien ailahtelevat tunteet voivat olla kultaakin kalliimpaa kasvatusilmastoa lapselle. Elämä on täynnä erilaisia tunteita, ja myös aikuinen voi olla väsynyt ja vihainen. Vanhempi voi tehdä virheitä siinä missä lapsikin.

Olen kuullut surullisia tarinoita siitä, miten vanhemmat ovat kokeneet epäonnistuneensa kasvattajina. Esimerkiksi huostaanotetun tai itsetuhoisen nuoren vanhemmat voivat kokea mokanneensa täysin. Eräs huostaanotetun nuoren vanhempi totesi: ”Olisi vain pitänyt reagoida aikaisemmin.”

Vanhemmuus ei ole kuitenkaan mikään posliiniastia, jonka siruja on mahdotonta koota yhteen. Vanhemmuus on enemmänkin alati muuttuva kokonaisuus, joka jatkuu vielä lapsen ollessa aikuinen. Jo pieni rakastava sana voi peittää alleen vuosikausien väsyneet huokaukset. Lapsi on kaikista armollisin. Nuori voi olla sitkeä kuoressaan, mutta jokainen lämmin sana ja kosketus löytää reitin syvälle pikkuaikuisen sisimpään.

Kaikki se, mitä olisi halunnut tehdä lapsen ollessa pieni, voi tehdä nyt. Ilman muuta tilanteet muuttuvat, eikä kaksikymmentävuotiasta lasta voi viedä väkisin tivolin possujunaan istumaan. Mutta aina voi sanoa rakastavansa ja olla läsnä. Aina voi kertoa tehneensä virheitä ja haluavansa olla toiselle hyvä. Katkeruus voi olla kuin sitkeää liimaa sekä vanhemmalla että lapsella. Mutta katkeruus ei ole päätepiste vaan uusi mahdollisuus.

Itse ajattelen, että omassa rosoisuudessani on täydellinen ihmisyys. Kun päästin irti lasten kasvattamisen ja onnistuneen vanhemmuuden ajatuksesta, huomasin kaiken vain tapahtuvan. Siinä missä minä kasvatin lapsiani, he kasvattivat minua. Kodista tuli vastavuoroisen ilmapiirin multamaa, jossa kasvaa yksilöllisiä elämänmakuisia persoonia. Elämä on onnistumista ja epäonnistumista. Ei ole olemassa minkäänlaista rimaa, johon minun tulisi vanhempana yltää.

Vanhemmuus ei ole mikään paremmuuskilpailu. Kukaan ei ole toistaan parempi tai onnistuneempi kasvattaja. Vanhemmuus on kuin värikäs maalaus, joka on harvoin täydellinen mestariteos lasten lentäessä pesästä. Se on maalaus, johon voi pirskoa kauniita väriroiskeita milloin vain. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään ei ole mennyt peruuttamattomasti rikki.