Heikko äiti

En ollut lasteni kanssa viime joululoman alkaessa. En ollut heidän kanssaan jouluaattona, enkä vuoden vaihtuessa. Makasin sairaalassa myös silloin, kun kevätlukukausi pyörähti käyntiin.

Nyt odotin elokuuta innostuneena ja jännittyneenä. Kuopuksemme lähtisi kouluun, ja esikoinen yläasteelle. Tämä koulunaloituspäivä tulisi olemaan supertärkeä. Pidin tätä hetkeä jonkinlaisena saavutuksena – meillä ei ollut enää alle kouluikäisiä lapsia. Syvältä sydämestäni purkautui ”jee”- huuto, enkä tiennyt oliko sen ilmoille päästäminen suotavaa.

Yhtä aikaa lähestyvän syyslukukauden kanssa hengitykseni alkoi käydä raskaaksi. Halusin painaa keuhko-oireet taka-alalle, sillä olin saanut juuri elämänsyrjästä kiinni perussairauteni kanssa. Jaksoin taas hieman enemmän.

Mutta epätoivoisesta taistelusta huolimatta löysin itseni sairaalan keuhko-osastolta. Oli aika olla taas heikko äiti, tällä kertaa keuhkokuumeen ja vaikean hengenahdistuksen vuoksi. Kuopuksen kyyneleiden kostuttamat kasvot piirtyivät videopuhelun ruudulle. ”Eihän se voi olla äiti niin, ettet sinä ole kotona minun ihan ekana koulupäivänä ikinä?”. Lupasin, että jos pystyn kävelemään tuona tärkeänä päivänä, syödään sairaalan kanttiinissa isot koulunaloittajaispullat.

Back to business. Perheessä oli taas sairas äiti.

Viimekertainen kuuden ja puolen viikon sairaalassa oloni oli selvästi totuttanut lapsia yllättävään tilanteeseen. Rakas nelikkoni käveli sairaalan käytäviä pitkin reippaina reput selässä heiluen. He halusivat syliini ja kyselivät, tuleeko äidin pissa tällä kerralla pussiin.

Koulunaloituspäivänä kävelin pienin askelin kohti kanttiinia. Ykkös-, kolmos-, viitos-, ja seiskaluokkalaiset koululaiset hyppäsivät kaulaani ja aloittivat kiivaan keskustelun siitä, mitä he haluaisivat syödä. Yksi halusi pullaa, ja toinen karkkia. Kolmas kinusi cocista, ja neljäs ei tiennyt mitä ottaa. Sairaalan kanttiini raikui, ja tuolien jalat vikisivät yhtä aikaa väsyneiden koululaisten kanssa. Istuin hiljaa, eivätkä hermoni kiristyneet. Keuhkoni rohisivat, ja suupielissäni oli hymy. Nämä koululaiset selviävät mistä vain.

Muutama viikko sitten istuimme lasten kanssa rakkaan ukkimme hautajaisissa. Sanoin silloin, että äidin perussairaus on jo vähän parempana. Nyt lapsia kiinnosti vain se, kuoleeko äitikin keuhkokuumeeseen. Lupasin, etten kuole. Lupauksesta tuli hieman huono omatunto. Voiko kuolemattomuutta mennä lupaamaan lapsille?

Kotona on nyt rohiseva ja heikko äiti. Lapset kaivautuvat kainalooni ja ottavat paikkansa potilaan vierestä. Edessä on muun muassa kuopuksen syntymäpäivät. ”Olethan ainakin silloin kotona, kun minulla on syntymäpäivät?”, kuopus kysyy määrätietoisesti. En uskalla luvata enää mitään. Nyt on aika elää päivä kerrallaan. Juhla voi olla vähän joka päivä.

Kuopus pakkaa pinkin koulureppunsa ja lähtee kävelemään elokuun kuulaaseen aamuun. Hengitän aamunraikasta ilmaa kotiterassilla kipeillä keuhkoillani. En voi olla olematta onnellinen tässä hetkessä. Minut on taas tyhjennetty ja täytetty yhtä aikaa.