Minä ja hän

Tämä villiarjen kesyttäjä on laitettu nyt koville. Olen erittäin sairas ja joutunut jo kolme kertaa sairaalaan reilun kuukauden sisään. Nyt koetellaan oikein isolla kädellä. Mutta juuri nyt en halua kirjoittaa teille sairaudestani tai lasten hädästä kipeän äidin suhteen. Haluan kirjoittaa teille minusta ja hänestä. Haluan kirjoittaa teille siitä, kenen kanssa kannan tätä villiintynyttä arkea. Mitä ajattelen parisuhteesta, ja mikä meitä kannattelee?

Minä ja hän leikimme tuttavaperheeni takapihalla viisivuotiaina. Hän oli tuttavaperheeni pellavapäinen naapurin poika. Myöhemmin hän oli rinnakkaisluokan tunnollinen urheilijapoika. Aina liian kiltti ja kuuliainen minun makuun. Liian tuttu, tunnollinen ja tavallinen.

Kahdeksantoista vuotta sitten kesällä tämä tuttu ja tavallinen pellavapää toi minulle turvaa vieraassa ympäristössä paperitehtaan kesätöissä. Minä hyödyin hänestä, mikä on kamala tosiasia. Hänellä oli myös ikioma Toyota Corolla, joten hyödyin siitäkin.

Luulin tuntevani tämän tunnollisen urheilijapojan, mutta olin väärässä. Katselin häntä istumassa Corollan ratin takana. Äitini rakastui isäni käsiin. Rakastuisinko minä tämän lopulta moniulotteisen miehen käsiin? En ehkä käsiin, mutta johonkin hänessä? Hän oli ihmeellinen miehen alku. Miten tutusta ja tavallisesta pystyikään kuoriutumaan mitä erikoisempi ja syvällinen ihminen?

Parkkeerasimme Corollan rannan tuntumaan ja kävelimme hiekalle. Mysteerimies alkoi puhumaan minulle lapsista. Hän kysyi, haluaisinko ikinä lapsia. Hän sanoi huumorilla, että eihän sitä ikinä tiedä, vaikka meidän lapsemme juoksisivat vielä joku päivä tällä samalla hiekkarannalla. Olin vielä seitsemäntoista. Hän oli tullut juuri täysi-ikäiseksi. Vaikka olin halunnut lapsia jo kolmetoistavuotiaasta saakka, ajatus minun ja hänen yhteisistä lapsista tällä kajaanilaisella hiekkarannalla ei ilahduttanut minua. Sanoin, että ehkä lapsia, mutta tuskinpa koskaan meidän yhteisiä.

Yhtä aikaa tutulta ja uudelta tuntuva nuori mies taiteili tiensä sydämeeni. Hän katkaisi vauhtivuoteni ja putosi elämääni. Hän toi alkavaan syksyyn valon, eikä lähestyvä kaamos tuntunut sen jälkeen enää koskaan pimeältä.

Miten olemme selvinneet ja miten selviämme yhdessä? Meillä ei ole mitään kehuttavaa eikä parempaa kuin toisilla. Meidän elämäämme on kaatunut kerta toisensa jälkeen vaikeutta ja sairautta. En edes tiedä, miten olemme vielä yhdessä. Miten jaksamme rakastaa ja nauraa, kun elämä on käännetty ylösalaisin?

Olemme ikuisia lapsia ja villiintyneitä teinejä. Emme osaa aikuistua. Ehkä siinä on pitkän yhteiselomme yksi salaisuus. Villiinnymme, hulluttelemme ja nauramme aivan erikoisissa paikoissa. Ei meidän pitäisi nauraa silloin, kun istun pyörätuolissa, eikä parantumisesta ole tietoa. Mutta me nauramme. Rakkaani nostaa pyörätuolin keulimaan, ja minä rauhoittelen häntä. Olen usein jonkinlaisena jarruna hänen elämässään. Toisinaan hän kiittää minua siitä. Toisinaan en jaksa jarrutella, ja annan palaa. Luotan häneen sataprosenttisesti.

Suhteemme alkuaikoina kävelimme metsässä ja halusin, että urheilijapoika haistelisi vanamon kukkaa. Nostin vanamon kaksikukkaisen varren hänen nenänsä eteen, ja hän nuuhkaisi. Molemmat vanamon kukat sujahtivat hänen sieraimiinsa. Molemmille kukille oli oma sierainreikänsä. Vanamo oli haisteltu ja naurusta ei tullut loppua. Eikä tule vieläkään. Hihitän tuolle kahdeksantoista vuotta sitten tapahtuneelle sierainnäylle yhä edelleen. Olen kertonut siitä myös lapsille, ja he tietenkin vetävät vanamon kukat sieraimiinsa tarkoituksellisesti isänsä tyyliin.

On meilläkin ollut niitä aikoja, että olemme miettineet, olisiko helpompaa asua eri paikoissa. Elämäntilanteet ovat ajaneet meidät niin ahtaalle, että toisinaan olemme menettäneet keskinäisen yhteyden. Yhteisen naurun ja unelmien sammuminen on laittanut hälytyskellot soimaan. Silloin olemme pysähtyneet ja tehneet muutoksia, jotka ovat vieneet taas pienin askelin eteen päin.

Nyt kahdeksantoistavuoden jälkeen minun urheilijapoikani kasvot näyttävät vähän väsyneiltä. Hän istuu sairaalasänkyni vierellä ja tietää tarkalleen mitä haluan. Hän kertoo, että lapsilla on kaikki hyvin. Hän jaksaa kertoa pilke silmäkulmassaan kuopuksen tekemästä käsityöstä ja esikoisen hyvästä päivästä.

Hän kaivaa repusta pinon alushousuja ja sanoo, että niitähän minä tarvitsen sairaalassa. Niitä todellakin tarvitsen. Minua huvittaa joukossa olevat mustat pitsipöksyt. Ei sentään stringejä tällä kertaa. Näen hänen katseessaan hyvänmielistä ilkikurisuutta. Nauran. Olen hänelle houkutteleva nainen jopa pinkin sairaalakaavun peittämänä kortisoneista turvonneena möhkäleenä.

Minun pellavapäinen poikani on muuttunut mieheksi.