Neljä kertaa imetys

”Ai että se maistuu makkeelta tuolta nahkapussista se maito.”, mummuni tapasi sanoa, kun imetin vauvojani. Koin imetyksen riemun ja tuskan peräti neljä kertaa. Nyt nahkapussini roikkuvat levollisina. Ne ovat päässeet eläkkeelle tehdashommistaan.

Ydinongelmani imetyksissäni oli maidon riittämättömyys. Oli turhauttavaa kuulla, että maito lisääntyy sitä mukaa, kun vauva imee rintaa. Minun maitotehtaani toimitusajat olivat pitkiä, ja vauvani huusivat nälkäänsä. En tiennyt vielä tuolloin, että aivolisäkkeessäni, maitohormonin tuotantokeskuksessa, majaili kasvain. Se kasvoi yhtä aikaa rintaa imevien vauvojeni kanssa. Ei ihme, kun nahkapussini eivät kokeneet suurta maidon nousua tai paidan rinnuksen kastelevaa herumista.

Ensimmäinen imetystaipaleeni kesti kutakuinkin kaksi kuukautta. Noudatin kaikkia mahdollisia imetysneuvoja, ja minulle vakuutettiin, että maidon riittämättömyys on oikeastaan lähes mahdotonta. Ihmettelin nälkäiseltä tuntuvaa kiukkuista vauvaa, mutta istuin ja imetin kuuliaisesti. Olin kuullut vauvan tiheän imemisen kausista ja ajattelin, että vuorokauden ympäri kestävä imetys kuuluisi normaaliin vauva-aikaan.

Terveydenhoitajan vaaka kertoi kuitenkin totuuden. Vauvan paino oli laskenut. Hän ei ollut saanut riittävästi maitoa. Olin vihainen kaikille niille, jotka vakuuttivat minulle, että maito riittää aivan varmasti. Kuuntelin enemmän muita ihmisiä kuin nälkäänsä huutavaa lastani.

Nelikiloisena syntynyt esikoinen oli totta tosiaan nälkäinen. Ja kun hän pääsi lisämaidon makuun, nahkapussini suorastaan puistattivat häntä. Hänestä tuli tyytyväinen pullovauva, ja minusta levollinen äiti.

Kaksi vuotta myöhemmin halusin vain yhtä asiaa: imettää lastani pitkään. Halusin onnistua. Halusin olla niin kuin muut äidit. Halusin näyttää, että minunkin rintani pystyvät tekemään tärkeän työnsä.

Toista vauvaa vaivasi esikoistaan pahempi keltaisuus. Hän oli veltto kuin makaroni, eikä imenyt alkuunkaan rintaani. Kerta toisensa jälkeen toistuvat valohoidot ja lasten osastolle joutuminen eivät jouduttaneet maidon nousua.

Minä en luovuttanut. Imetin, imetin ja imetin. Imetin niin paljon, että molempiin rintoihini tuli pahat hilseilevät ihottumat, joista laborantti rapsutteli näytettä puisella lastalla. Makasin nahkaisella näytteenottotuolilla loisteputkien lämmittäessä paljaita rintojani ja mietin, mikä on onnistuneen imetyksen hinta.

Toisen vauvani kohdalla selvisin rinnalla ja pienellä lisämaitoannoksella neljän kuukauden ikään saakka. Jatkoin imetystä kiinteiden ruokien ohessa vielä vuoden verran. Olin puoliksi voittaja.

Uusi imetysyritykseni alkoi jälleen kahden vuoden kuluttua. Tällä kertaa nelikiloisten nälkäisten vauvojen sijaan rinnalleni nostettiin vajaa kolme kiloinen keijukainen. Tässä olisi mahdollisuuteni. Kolmas vauva ei joutunut edes valohoitoon ja hän imi rintaa selvästi terhakkaammin.

Ensimmäistä kertaa vauvan paino nousi rintamaidollani. En voinut uskoa sitä todeksi. Uskalsin lähteä vauvan kanssa jopa kodin ulkopuolelle pelkät rinnat mukanani. Se tuntui aivan epätodelliselta ja ihmeelliseltä. Täysimetin keijukaistani viisi kuukautta, jonka jälkeen olin oikeastaan helpottunut. Sain sen mitä halusin. Onnistuin olemaan hetken aikaa täysimettävä äiti.

Aivolisäkekasvaimeni alkoi oireilla neljännen raskauden loppuvaiheessa, ja synnytin kuopukseni maailmaan sairauden keskeltä. Yhtäkkiä imetys tuntui sivuseikalta. Rinnalleni nostettu terve ja punaisena huutava nelikiloinen prinsessani oli kaikkein tärkeintä. En asettanut mitään odotuksia sen suhteen, miten vauvani saisi ravintonsa.

Nahkapussini puskivat maitoa omaan verkkaiseen tahtiinsa. Kuopus oli keltainen ja isokokoinen, ja hänen maidon tarpeensa kulki hieman maitotehdastani edellä. Annoin hänelle rinnoistani sen mitä pystyin, ja loput maidot hän imi tyytyväisenä tuttipullosta. En jaksanut pelätä imuotteen katoamista tai rinnan hylkimistä. En ottanut paineita tiheän imun kausista enkä rintamaidon ensisijaisuudesta.

Kuopus kasvoi ja kehittyi hyvin. Iloitsin siitä, että olimme elossa. Vauvan syöttäminen oli yksi pieni sivujuonne arjessamme. Se oli hetki lähekkäin. Ei ollut oikeastaan edes väliä, mistä vauva sai maitonsa. Tärkeintä oli levollinen mieli ja vapaus liikkua myös kodin ulkopuolella.

Haluan uskoa, että äidin maito on parasta ravintoa vauvalle. Oman kokemukseni kautta kuitenkin ajattelen, ettei sujuvasta imetyksestä saisi tulla vauva-arkea hallitseva ja voimavaroja kuluttava päämäärä. Elämään pitää mahtua muutakin kuin huoli siitä, onnistuuko imetys vai ei.

Meidän tervein lapsi on se, jota imetin kaikkein vähiten. Hän, joka lutkutti Nan-korviketta posket lommoilla kaksikuisesta saakka. Kaikilla muilla lapsilla on ollut korvakierteitä ja toistuvia infektioita. Sattumaa tai ei, tulen surulliseksi siitä, jos joku kokee syyllisyyttä vauvansa ruokintatavoista.

Katson vanhaa imetyskuvaa, jossa istun tonttulakki päässä ja imetän toista lastani. Nahkapussini oli käytössä kellon ympäri lähes taukoamatta. Niskaani nousee jälkihiki. Kunpa olisin tuolloin tiennyt, että olisin voinut syödä rosollini rauhassa loppuun ja antaa vauvan isälleen maitopullon kanssa. Mutta en tiennyt, ja korvissani soi ne monenkirjavat imetysohjeet.

Armollisuutta ja levollisuutta. Sitä toivon koko sydämestäni kaikille imetyksen kanssa painiville äideille.