Kesyarjen menetystä

Kesyarjen menetyksen tunnelmakuvaukset ovat kirjoitettu päiväkirjamerkintöjen ja elävien muistojen pohjalta viime vuosien ajalta. Ehkä jossain vaiheessa kirjoitukset kohtaavat nykyhetken.

Yhdeksän vuotta sitten kesyarkemme lähti villiintymään niin pahasti, etten ehtinyt tai jaksanut edes ajatella blogin perustamista. 

Voimia kaikille teille lapsellisille tai lapsettomille kanssaihmisille, joille jokainen päivä on kuin Himalajan ylitys.

Kesyarjen menetystä VOL 1

Korvakierre

Kaksivuotias esikoinen katselee pää kallellaan lohduttomasti itkevää vauvaa. ”Laita sille tutti suuhun.” ”Sano sille, että lopettaa jo huutamisen.” Puen selkäkaarella huutavan kuopuksen ruskeaan toppapukuun ja jätän hänet hetkeksi eteisen lattialle odottamaan. ”Älä järjestä uhmakohtausta nyt kulta”, kuiskaan isolta tuntuvan kaksivuotiaan korvaan.

Nostan kaksostenrattaiden selkänojaa ylöspäin, ettei vauvan korviin tulisi yhtään enempää painetta. Esikoinen puhaltelee suustaan huurupilviä kalpeisiin kasvoihini ja sanoo, että näytän pingviiniltä. Kävelen pitkin askelin kohti terveysasemaa ja kiroan auraamatonta lumen peittämää tietä.

Tunnen kuinka hikivana valuu selkärankaani pitkin. Lääkärin hengitys haisee kahvin ja kanelipullan sekoitukselta. Vauvan korviin katsominen on hyvin intiimiä puuhaa. Esikoinen roikkuu gynekologisissa jalkatelineissä, ja toivon ettei hän huomaa metallista roska-astiaa.

Asia on pian selvä. Yhdeksäs märkäinen korvatulehdus puolen vuoden sisään.

Ei kahta ilman kolmatta

Kuopus on huutanut jo puolitoista tuntia sydäntä särkevää kipuitkua. Herätän mieheni ja ojennan hikisen pojan hänen syliinsä. Kello on viisi minuuttia yli puolen yön, ja tänään juhlitaan kuopuksen yksivuotis-synttäreitä. Asettelen kuulosuojaimet mieheni korvien päälle ja istun hänen viereensä yläkerran vihreälle sohvalle. Isi keinuttaa huutavaa lasta ja laulaa Ultra Brata. Kuopus alkaa täristä kivusta, ja tunnemme itsemme hyvin pieniksi.

Lokakuinen yö on pimeä ja sade piiskaa ikkunaa. Meitä nukuttaa, ja esikoinen herää pian. Onneksi hän on nukkunut tänä yönä, sillä kovat äänet saavat hänet hyvin rauhattomaksi. Kuopus nyyhkyttää isänsä sylissä ja on vihdoin puoliunessa. Uskallamme tuskin hengittää. Katsomme toisiamme ja olemme yhtäkkiä varmoja siitä, että haluaisimme vielä kolmannen lapsen.

Kesyarjen menetystä Vol 2

Moro noro!

Herään ääneen, joka kuulostaa jotenkin tutulta mutta varsin uudelta kotimiljöössämme. Juoksen puolitoistavuotiaan kuopuksen huoneeseen, ja hän istuu oksennuksen peittämässä sängyssään kasvot valkeina. Nytkö se paljon puhuttu vatsatauti alkaa meilläkin? Eihän tämä nyt kuitenkaan ole mikään maailmanloppu.

Vaihdan lakanoita ja laulan Kaija Koon Tinakenkätyttöä. Juuri kun saan puhtaissa vaatteissa olevan pojan takaisin sänkyyn, hän oksentaa kaarella suoraan naamalleni. Kyllä. Suoraan Tinakenkätyttöä laulavaan suuhuni. Lauluni loppuu lyhyeen ja arvelen olevani seuraava noroviruksen uhri.

Nykyajan virushirviö

Oksennusten väli on tasan viisi minuuttia. Enää en ehdi edes siivota vaatteita, lakanoita saati itseäni laatanheittojen välissä. Herätän mieheni, ja hän on vähällä liukastua lastenhuoneen ovelta alkavaan oksennuslammikkoon. Ajattelin, että ihmiset liioittelivat edes vähän kertoessaan, että noroviruksessa oksennetaan kaksitoista tuntia putkeen.

Minua hävettää ajatus siitä, että luulin oksennustautien kiertävän kaukaa juuri meidän perheemme. Mehän syömme maitohappobakteereita ja pesemme käsiä. Mehän olemme eläneet kolme ja puoli vuotta lapsiperheen elämää ilman oksennustautia. Eikö se jätäkään meitä väliin?

Missä on ne entisajan oksennustaudit, joissa sai istua vadin kanssa sohvalla ja katsoa lastenohjelmia? Enkö saakaan hakea kaupasta sipsiä ja Jaffaa pikkupotilaalle? Sen sijaan pidämme mieheni kanssa käsissämme oksennusta syöksevää vaahtosammutinta ja ihmettelemme ääneen sitä, miten kovalla paineella yksivuotias voi oksentaa seinään asti.

Vauva ja tulipallo

Herään tunteeseen, joka pakottaa minut oksentamaan saman tien. En ehdi edes vessaan. Vatsassani on seitsemän kuukautta vanhan sikiön lisäksi tulinen pallo. Koko vatsaani kouristelee ja polttaa. Kuopus nukkuu yhdeksän tunnin oksentamisen jälkeen sikeää unta. Olen kierolla tavalla onnellinen siitä ettei kukaan muu oksenna nyt.

Aamu valkenee ja huudan tuskaani vessan pöntöllä pää sangon pohjalla. En ole ennen luullut kuolevani oksennustautiin. Kouristukset eivät jätä minua rauhaan hetkeksikään. Katson kelloa. Kuusi tuntia takana ja ehkä vähemmän edessä? Esikoisen uninen pää kurkistaa vessan ovelta, ja näen hänet kahtena.

Voiton puolella

Makaan sängyllä ja jalkani tärisevät. Kohdussa tuntuu pientä liikehdintää, ja olen onnellinen että edes joku kykenee liikkumaan. Kevätaurinko paistaa sälekaihtimien raosta suoraan silmiini, ja rukoilen armoa.

Alakerrasta kuuluu pulppuavan äänen ja korahduksen sekoitus, jonka jälkeen mieheni huutaa minua avukseen. Esikoinen oksensi hänen sylinsä ja keinutuolin täydeltä. En pysty edes huutamaan. Juoksen vartalo mutkalla vessaan ja aloitan laatanheittokisani toivottavasti viimeisimmän erän.

Kesyarjen menetystä VOL 3

Päiväkirjoista ja vähän liiankin kirkkaista muistoista koottu kerronta kesyarkemme menetyksestä jatkuu. Seuraavaksi kuvailtu elämänvaihe toimii jollain lailla vedenjakajana perheemme hallitun lapsiarjen ja kaoottisen elämänvaiheen välillä. Emme huomanneet sitä vielä silloin.

Laskettuun aikaan on vielä kaksi viikkoa. Lakaisen vimmatusti hiekkaa uusien pihakivetysten väleihin, ja heinäkuun helteet polttavat päälakeani. Kirottu talonvierusprojekti ja mieheni työkiireet! Haluan vetää henkeä ennen kuin kolmas lapsemme syntyy.

Vatsakumpua ja hermoja kiristää, kun kannan uhmaansa huutavan puolitoistavuotiaan kuopuksen sisälle. Hänen suupielistään valuu hiekan värjäämää sylkeä ja koko poika on helteen kuumottama kekäle. Kolmevuotias esikoinen on askarrellut langoista ja vessapaperirullista vanhan ajan puhelimen, ja minun pitäisi kuunnella häntä juuri nyt. Huudan kuopuksen huudon yli ettei äiti nyt kuule. Esikoinen huutaa huutojemme yli, että hänen asiansa ei voi odottaa.

Heinäkuun ilta ei pimene, mutta silitän kuopuksen jalkoja ja toivon että hänen yönsä alkaisi pian. Silittäminen on helpompaa kuin kymmeniä kertoja takaisin sänkyyn kantaminen raskausvatsani kanssa. Vauva pukkaa pienen jalkansa vatsan pinnalle ja pukkaan sitä takaisin. Ihana pieni vauva.

Nousen istumaan ja katson kelloa, joka näyttää puolta yötä. Helteen kuumentaman makuuhuoneen lisäksi minua alkaa lämmittää tuore lapsivesi.  En nuku enää univelkoja tai keräile voimia vaan täytyn adrenaliinilla. Lapsi on valmis maailmaan kiireistämme huolimatta. Herätän mieheni, joka sanoo, ettei vauva voi vielä syntyä. Hän kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan.

Iltapäivä on kuumimmillaan kun ponnistan vauvan ulos. Aivan totta, ponnistan hänet kerralla ulos. Nelikiloisten isoveljien synnytysten kohdalla  en edes puhuisi ponnistusvaiheesta vaan ennemminkin jonkinlaisesta ponnistustaipaleesta tai kärsimyksestä. Alle kolmekiloinen pieni prinsessa ei kuitenkaan vaadi syntyäkseen sen suurempia ponnisteluja vaan tulee luoksemme omalla yllätyksellisellä tyylillään.

Siinä hän nyt on kuin pieni maatuska kapalossaan helleaallon, pihaprojektin ja isin työkiireiden keskellä. Miten pieneltä alle kolmekiloinen vauva tuntuukaan nelikiloisten vauvojen jälkeen! Vauva on todellakin kuin maatuska, jonka sisäinen maailma on minulle vielä täysi arvoitus. Hiki värjää vaaleanpunaisen sairaalapaitani kainalot viininpunaisiksi, ja ikkunasta näkyvä katto kimmeltää kuuman auringon paahteessa.

Lääkäri katsoo pientä tytärtämme huvittuneena. ”Sinähän se olet melkoinen Pikku-Myy”, hän sanoo huvittuneella äänellä. Vauva sätkii ja liikehtii tutkimuspöydällä melko terhakkaasti. ”On hieman hosuvan oloinen vauva.”, lääkäri jatkaa mutta ei vaikuta vakavalta. Puen pienelle hosuvan oloiselle Pikku-Myyllemme sairaalakassiin pakatut liian suuret violetit potkuhousut ja lukitsen jalkaterät paikoilleen tätini neulomilla kypsän viljan värisillä villasukilla.

Tuoreet isoveljet painavat nenänsä synnytysosaston lasioveen ja mieheni harppoo heidän perässään turvakaukalo kädessään. Katson pientä kotivaatteisiin puettua tyttöä ja olen onnellinen, kun pääsen kotiin kolmen alle neljävuotiaan lapseni kanssa.

Jotain tuttua erilaista

Ensimmäinen vauvamme oli hyvin aistiherkkä ympäristön äänille ja erilaisten ihmisten kosketuksille. Hän reagoi jo neljän viikon ikäisenä huutamalla selkä kaarella oksentamiseen saakka muun muassa kastepäivänsä päätteeksi. Erilaiset ääntävät lelut saivat vauvan jumittumaan ja hän saattoi esimerkiksi puristella rapisevaa sammakkoa pakonomaisesti niin kauan, että tuli itku. Myös kylpyveden räiskyttäminen saattoi muodostua erikoiseksi pakonomaiseksi ”veden hakkaamiseksi”, joka oli pakko keskeyttää tai vauva ahdistui ja alkoi itkeä.

Toinen vauvamme tuntui aivan ”nukkemaiselta” ja olimme ihmeissään, kun vauva pötkötteli lattialla tai ”kulki mukana”. Luulimme, että vauvojen huimalta tuntuva ero johtui vain siitä, että toisen lapsen kohdalla kaikki olisi helpompaa. Kolmas vauvamme toi mieleemme jotain ”tuttua erilaista”, ja elämässämme oli kahden pienen pojan lisäksi erityinen ja paljon vaativa vauva.

Päivät nukkuva kesäneiti

Nostamme makkaran värisen turvakaukalon eteisen lattialle, ja talo tuntuu heti täpötäydeltä. Pojat juoksevat kilpaa eteisen mattoa pitkin, eivätkä edes huomaa kaukalossa nukkuvaa pikkusiskoa. Helleaalto ja hormonit saavat kainaloni valumaan hikeä, ja mietin miten käteni riittävät kahden pienen pojan ja vauvan hoitoon. Mieheni viheltelee onnellisen oloisena ja nostaa pienen maatuskalta näyttävän nyytin syliinsä.

Pieni tyttövauva, olkoon hän tässä yhteydessä vaikka Lilja, nukkuu isoukin tekemässä puukehdossa kuin pieni nukke konsanaan. Hänen pienet sormensa puristavat vaaleanpunaisen bambukapalon reunaa ja suu kääntyy vähän väliä hymyyn. Poikien äänekkäät leikit eivät tunnu häiritsevän vauvaa lainkaan, ja ihmettelemme vauvaelämän rauhallista alkua.

Päivä kääntyy iltaan ja isoveljien väsymys purkautuu huutona ilmaan. Lilja herää koko päivän kestäviltä uniltaan ja aloittaa oman yöhön jatkuvan päivänsä poikien nukahdettua. Kello on iltakahdeksan, ja Lilja huutaa pienten keuhkojensa täydeltä. Haluaisimme katsoa mieheni kanssa elokuvaa, mutta emme kuule television ääntä vauvan huudon läpi. Kannamme ja hytkytämme Liljaa vuorotellen ja jostain syystä meitä naurattaa.

Kolmen kuukauden koliikki?

Lilja täyttää kolme kuukautta. Olen odottanut tätä hetkeä kauan. Kolmen kuukauden koliikin pitäisi alkaa helpottaa. Ehkä kohta kuulemme jälleen television ja toinen toistemme äänen? Ehkä kohta pääsen nukkumaan ennen yökahta? Ehkä kohta voin laskea vauvan käsistäni hetkeksi?

Lilja valvoo päivällä. Hän haluaa olla sylissä. Imetän häntä olohuoneen keinutuolissa ja näen olohuoneen seinään heijastuvan heiluvan valokeilan. Pojat juoksevat keittiön pöydällä ja heiluttavat lamppua ohikulkiessaan. En voi lopettaa imettämistä, koska Lilja huusi puoli tuntia ennen kuin suostui imemään rintaa.

Lilja valvoo illalla. Hän huutaa selkä kaarella, ja kannamme häntä vuorotellen toisen meistä hoitaessa poikia. Liljan huuto on lohdutonta ja jatkuvaa. Aivan kuin häntä satutettaisiin. Kantamisen ja sylissä hytkyttämisen voima alkaa käydä tehottomaksi.

Lilja valvoo yöllä. Hän huutaa iltaseitsemästä yö yhteen lähes taukoamatta. Pompin istuma-asennossa sängyn reunalla ja yritän saada hänet imemään rintaa. Hän ei halua imeä rintaa, tuttipulloa eikä tuttia. Häntä ei rauhoita syli, keinutus, heijaus, heilutus, laulu, pusu, kantoliina, kantoreppu eikä autolla ajelu.

Katson pientä nyyhkyttävää tyttövauvaa. Hänen nenänpäässään kimaltelee hikikarpaloita ja hän ei jaksa enää huutaa. Hänen katseensa harhailee, ja näyttää siltä kuin hän taistelisi viimeisillä voimillaan unta vastaan. Hänen hiuksensa ovat hiestä märät, ja minun tekisi mieli haistella niitä, mutta uskallan tuskin hengittää. Minua pissattaa, mutta en uskalla liikkua. Kello on kaksi yöllä ja rukoilen ettei kumpikaan pojista heräisi nyt.